Kainuun vaarat yllättivät kuntoilijan - Jättiläisten yö 22,2 km

Elämä NUTSKarhunkierroksen jälkeen on ollut lähinnä autossa istumista ja juoksumotivaation etsimistä. Kesäkuussa tuli juoksukilometrejä ehkä kolmisenkymmentä, mikä on Pallasta ajatellen aivan liian vähän. Toisaalta lepokin teki hyvää, ja juoksumotivaatiokin sen myötä löytyi, ja uskalsin ilmoittautua Jättiläisten yöhön Kivesvaaralle. Matkana oli "Kainuulainen puolimaraton" eli 22.2km. Ja tuohon mahtuu järjestäjän ilmoituksen mukaan 800 nousumetriä. Aiemmin uhoamani tuplastartin kuitenkin jätin suosiolla väliin, ja päätin keskittyä yhteen onnistuneeseen starttiin.

22.2km matkan korkeusprofiili Polarini tallentamana. 

Kisaa edeltävät viikot ovat olleet tosi lämpimiä, ja kisapäiväkin oli helteinen. Onneksi tuuli hieman viilensi ilmaa. Hieman meinasi jännittää kuumuus ja sen aiemmin tuomat ongelmat nesteytyksessä.  Tänä vuonna lähdin yksin reissuun, muu perhe jäi mökille, eikä kaveriakaan ollut. Ajelin hyvissä ajoin kisapaikalle Kivesvaaralle ja kävin ilmoittautumassa. Ilmoittautumisen täti sanoi, että sinäkö se olet se rohkea nainen joka lähtee pitkälle matkalle! Jaa, ei sitten ollut muita naisia lähdössä. Koitin ilmoittautumislistoista katsoa millä numerolla pitkämatkalaiset miehet lähtevät, josko peesiin jäisin.

Liekö kilpailunumero ollut enne sijoituksesta. 

Olo oli ihmeen rauhallinen. Istuskelin odotellessa portaalla ja mietin syntyjä syviä. Sykemittarin laitoin valmiiksi paikantamaan itsensä ja etsimään sykkeen, ja ihan pistin merkille matalan sykkeen siinä odotellessa, yleensä kisaa odotellessa syke on kymmenen, jopa parikymmentä pykälää korkeampi jo ennen lähtöä. Kohta kuuluttaja kuuluttikin että kolme minuuttia lähtöön, ja siirryin lähtöviivalle iloisen joukon hännille. Yritin taas katsoa missä kanssakilpailijani ovat. Lähtölaukaus kajahti, ja joukko lähti matkaan. Se siitä peesiin tälläytymisestä, kaikilla kauhia kiire, ja minä jäin heti jälkeen! Ehkä pienellä kirillä olisin saanut heti alkuun jonkun pitkämatkalaisen kiinni, mutta arvelin että ehdin minä ne yhyttää myöhemminkin.

Juoksu kulki heti alusta asti tosi rennosti ja hyvin. Alamäkeen yleensä kulkee. Ensimmäinen nousu meinasi pistää puuskuttamaan, mutta omaan tahtiin tikutin mäkeä ylös. Viimein se huippu tuli vastaan, ja sitten pääsikin laskettelemaan taas pitkän matkaa. Olin jäänyt ensimmäisen kahden kilometrin aikana kaikista muista niin paljon, että en nähnyt enää ketään koko matkalla. Mitäpä tuosta, yksin jatkoin taivallusta ja nautin olostani. Juoksu oli rentoa ja helppoa, ja vaikka syke olikin vauhtiin nähden tavanomaista korkeammalla, se ei haitannut menoa yhtään. Onneksi olin ottanut oman juomarepun selkään, ensimmäisen ja toisen huollon välissä on aika pitkä väli, ja keli oli lämmin edelleen, vaikka kello oli jo lähellä kahdeksaa illalla. Hörpin kymmenen minuutin välein suolalla terästettyä vettä, ja se tuntui oikein hyvältä rytmiltä. Puolen tunnin kohdalla imaisin ensimmäisen geelin, ja totesin että sama rytmi loppuun asti.

Jossain kuuden kilometrin paikkeilla tein pienen pummin, ja hyvä fiilikseni vähän notkahti. Nopeasti sen kuitenkin sain takaisin, ja ihmettelin itsekin kuinka mahtavaa on vääntää umpimetsässä ylämäkeen. Mustikat näytti etelärinteillä olevan jo kypsiä, ja metsä täynnä elämää. Sääsket ja paarmat pörräsivät ympärillä, mutta antaapa niiden pörrätä.

Seitsemän kilometrin huollossa sain tietää olevani 10minuuttia miesten häntää perässä. Ei paha. Täytin juomapullot ja join urheilujuomaa ja jatkoin matkaa. Reitti jatkui lepposasti alamäkeen hiekkatietä pitkin, ja juoksu kulki. Vaivuin johonkin omaan kuplaan, jossa ei ollut tilaa kuin minulle ja minun jaloille, jotka veivät minua eteenpäin. Ylämäet kävellen, alamäet reippaahkosti rallatellen. Kympin kilahtaessa mittariin totesin, että jos näin etenee, niin Petrin ehdottelema 3,5h on aika lähellä (eka 10km taittui aikaan 1:25 ja risat). Noin puolessa välissä, 11km kohdalla olikin taas järjestäjän huolto, ja urheilujuomaa upposi. Samalla nappasin pari suolakurkun palaa, geelit tuntui tarttuvan ikävästi kitalakeen. Huollossa ollut mies kysyi onko näkynyt käärmeitä. En ole kyllä nähnyt, mutta ne kyllä minut kuulee kauas kun jytistän tulemaan, ja osaavat väistää.

Pian tämän jälkeen reitti kääntyi metsään. Ja siellä hetken katselin ihmeissäni että missä se polku on? Kainuulaisten käsitys polusta on nähtävästi hieman tallattu varvikko. Ainoa millä pystyi seuraamaan reittiä oli seurata reittimerkintöjä. Ja koska polkua ei ollut, niin aika tarkkaan sai kyllä katsoa omia jalkojaankin. Matkanteko hidastui selvästi. Mutta mitäpä tuosta! Hyvällä sykkeellä jatkoin eteenpäin. Toki jossain vaiheessa se että en päässyt enää paarmoja ja sääskiä karkuun alkoi hieman häiritsemään muuten niin hyvää menoa. Mietin, että korvanapit tai kuulosuojaimet voisi olla hyvät, ei kuulisi sitä jatkuvaa ininää ja surinaa. Tai joku jonka kanssa rupatella. Vähän meinasi pissattaakin. Päätin että pysähdyn lisäämään hyttysmyrkkyä ja pissalle heti kun tulee vähän aukeampi paikka. No niitä ei tullut, joten se siitä. Ylämäen jälkeen tulee alamäki, ja arvelin että nyt saa vähän etumatkaa paarmoihin. Oli sen verran teknistä laskua, että ei saanut. Kerran kompastuin johonkin kiveen, ja kerkesin siinä tasapainoa hakiessa mm. miettiä että eihän kukaan nähnyt, ja että lähtiköhän varpaankynsi. Tässä järjestyksessä. On ollut metsän villeillä eläimillä hauskaa katsoa huitomistani.

Viimein vaaran ylitys oli ohi, ja pääsi taas vähäksi aikaa metsätielle. Vähän aikaa sitä hölkättyäni tuli huoltopistekin, ja täytyy myöntää, että OFF purkki oli se mihin ensimmäisenä katseeni kiinnitin! Vähän vettä nassuun, offia paljon jokapaikkaan, ja eikun menoksi. 7km maaliin, tiesin että tää on tässä, mikään ei estä enää minua pääsemästä maaliin - ja vielä voittajana! Reitti jatkui hakkuuaukeaa aivan huikeissa maisemissa, ellei alusta olisi ollut sen verran kivinen, että piti seurata mihin menee, niin olisin varmaan unohtunut ihailemaan maisemia.

Kohta tuli taas tie, ja huomasin että viimeinen huolto ennen lopun nousuja on aivan mutkan takana. Ja aikaa oli sen verran, että se 3,5h on saavutettavissa. Huippua! 19km huollossa äkkiä vähän rusinoita ja urheilujuomaa naamariin ja sitten vain kohti maalia. Ylämäkeen. Pahanlouhoksen alku oli ihan helppoa kauraa, polku mutkitteli sen verran, että ehdin jo ihmetellä miten joku viime vuonna piti tätä pahana. No, kohta polku jatkuikin lähes suoraan ylöspäin. Ja minä puuskutin. Ja mäki tuntui loputtomalta. Pienin askelin tunkkasin menemään, ja mietin jo seuraavaa mäkeä. Loppunousukin on vielä jäljellä.

Viimein nousu loppui, ja pystyin hölkkäilemään hetken matkaa kohti viimeistä laskua. Se oli sama mäki joka alussa noustiin ylös. 3,5h aikatavoite oli karannut vain yhden kilometrin aikana tavoittamattomiin. Polvet oli jo sitä mieltä, että jos meinaan juosta Pallaksella, ota varovasti tämä lasku. Jos viime vuonna päästelin niin kovaa kuin uskalsin, nyt tulin tosi varovasti. Saatoin vahingossa astua sammakon päälle, ainakin kiinnitin huomioni pikkiriikkiseen sammakkoon joka oli jalkani kanssa törmäyskurssilla. Sen verran oli vauhtia kuitenkin, että en ehtinyt jäädä katsomaan mitä sammakolle tapahtui.

Viimeinen nousu. Älä kato ylös. Älä kato ylös. Pienin askelin. Pidä rytmi. Lääh Puuh! On se vain tiukka. Älä kato ylös. Ensi talvena vietän aikaa portaissa. Paljon. Älä kato ylös. Hitaasti mutta varmasti raahustin loppunousua ylöspäin, viimeisen kumpareen päällä oli järjestävän tahon edustaja kannustamassa! Enää vähän matkaa. Siellä se maali jo on! Juoksin viimeiset pari kymmentä metriä maaliin ja olin Voittaja! Ajassa 3.47,38 ja kaikista kilpailijoista viimeisenä. Itseni lisäksi voitin 22km kisan naisten sarjan, ja sekös vähän meinaa välillä hymyilyttää...

Ottihan voimille, mutta olipahan mahtava reissu! 

Kiitokset järjestäjille mukavasta tapahtumasta! Reitti oli hyvin merkattu, ja muutenkin järjestelyt toimi. Erityiskiitos lätyistä, ne oli tosi hyviä.