Nyt kun liikkuminen vihdoin onnistuu kahden jalan, ja yhden kepin, varassa konttaamisen sijaan. Tunnen olevani henkisesti valmis, lähes objektiivisesti, arvioimaan karhunkierroksen kestohölkkäysyritystäni.
Vuosi sitten herännyt kiinnostus metsäpoluilla suoritettavia juoksuharjoitteita kohtaan, johti lievässä mielenhäiriössä tapahtuneeseen ilmoittautumiseen NUTS Karhunkierroksen 53km polkujuoksuun. Talven harjoitteet menivät aikalailla Oravamäen Maijan maraton-ohjelmaa(Edistyneiden_maraton_ohjelma.pdf) seuraten, vaikka en kovin edistynyt ollutkaan.
Lumien jo sulettua, ja juoksutapahtuman hyvää vauhtia lähetessä, alkoi takaraivossa kirkastua totuus lenkkipaikkojeni latteuden ja Kuusamon maisemien mäkisyyden välillä. Niinpä aloin apinan angstilla tampata kaikkia tielleni eksyneitä mäkiä ja portaita sillä seurauksella, että kaksi viikkoa ennen starttia oikeaan pohkeeseen iski kohtalaisen raju penikkatauti. Juoksuharjoitteita en voinut tehdä lainkaan, näinä herkistelyviikkoina, ja vajosin hienoiseen epätoivoon. Parilla kevyellä pyörälenkillä kuitenkin kävin pitääkseni kropan ja mielen edes jotenkin ojennuksessa.
Rukalla kävin starttia edeltävänä päivänä hölkkäämässä kolmen kilometrin testilenkin, jolla testasin jalankunnon lisäksi penikkataudin vuoksi ostamiani kompressiosukkia. Jalka kipuili hieman, mutta ei niin paljon että olisin malttanut jättää startin väliin. Jalkojen vaste ei tosin ollut kahden viikon juoksemattomuuden vuoksi ihan totutunlainen.
Starttiaamuna aurinko paistoi täydeltä terältä, luoden juuri lumikeleistä vieroittuneelle hölkkääjälle hornankattilaan verrattavan mikroilmaston. Alunperin puhtaasti sykkeisiin perustuva etenemissuunnitelmani kelpasi lähinnä rektuumin silittelyyn, pumpun tavoitellessa ennätyslukemia heti ensiaskelilla. Näppäilinkin sykemittarin näyttämään geelien nauttimisajastinta sykkeiden sijaan, ja suuntasin kohti Oulangan metsiä ihan fiilispohjalta. Vasen polvi alkoi hieman kipuilla kymmenen kilometrin jälkeen, mutta ei haitannut yhtään kun oli niin hyvä fiilis.
Kun satakiloinen, keski-ikäinen, hylkeen keskivartalolla varustettu mies hyppelehtii kesäsäällä juurakoissa - sille tulee ensin kuuma, ja sitten sille tulee isosti hiki. Paitsi että tällä kertaa ei tullut se hiki, vaikka juoksureppu oli kyllä suolan peitossa, niin paita pysyi kuivana koko matkan. Laskin alussa, että ehdin kitkajoelle kolmessa tunnissa, ja että voin täten juoda 0.75 litraa vettä tunnissa ennen joesta tehtävää täydennystä. Ja tämä olisi normaalisti ollutkin ihan riittävä määrä, mutta vallinneessa lämpötilassa litra tunnissa olisi lienee ollut lähempänä todellista tarvetta. Rukan läheisyydessä tiedostin jo itsekkin, että nyt taitaa miehessä olla muutakin kuivaa kuin vain jutut.
Juoksu kulki kuumuudesta ja hienoisesta nestevajeesta huolimatta mukavasti Juuman huoltopisteelle saakka, jonne saavuin noin viiden tunnin jolkottelun jälkeen. Mutta sitten ensikertalainen teki karmaisevan amatöörivirheen. Pieneen janon- ja näläntunteeseen suklaakeksit ja urheilujuoma maistuivat hieman liiankin hyvin korkeilla kierroksilla viimetunnit käyneelle matkamiehelle. Tästähän seurasi sitten pakin totaalinen jumiminen heti matkantekoa jatkettuani, ja aina kun yritin juosta tuntui että kaikki lentää pihalle. Ihan niin totisella mielellä en tapahtumaan lähtenyt, että olisin helteisessä metsässä halunnut luopua juuri nautituista nesteistä juoksuaskelten toivossa. Niinpä päätin jatkaa matkaa kävellen, kunnes paine mahassa hellittäisi. Välillä toki nautin ylimääräistä suolaa siinä toivossa, että imeytymisprosessi nopeutuisi, mutta laihoin tuloksin. Vatsa tokeni noin kahdessa tunnissa, mutta mahan toimimattomuuden aikana jalat olivat menneet ihan tönköiksi. Helposti juostavaa polkua ja tien pätkää olisi ollut tarjolla vaikka millä mitalla, mutta jalat eivät vaan enää toimineet.
Sitten kun totuus juoksukyvyttömyydestä hiipi tajuntaani, alkoi ketuttaa. Fiiliksen romahdettua tulin myös turhankin tietoiseksi vasemman polveni tilasta ja pariviikkoa juoksuhommiani häirinneet penikkakivutkin olivat nyt ihan omaa luokkaansa. Viimeiset 14 kilometriä olivatkin erittäin hidasta via dolorosaa. Mielessä pyöri kipujen ja keskeyttämisen lisäksi lähinnä vain sosiaalisen median täyttäminen #perseestä-sisällöllä. Tyydyin kuitenkin yhteen säyseään #läskilläkuuma päivitykseen, koska eihän sitä nyt ikävistä fiiliksistä päivitellä.
Konttaisen huollossa mieleen hiipi uudestaan ajatus keskeytyksestä, mutta jatkoin äkkiä kärsimystaivaltani ettei ajatus vain ehtisi muuttua toiminnaksi. Lopun alamäet kipeillä jaloilla olivat aivan syvältä. Etenemisnopeus oli välillä vain 2km tunnissa, eli melko verkkaista tahtia tuli paarustettua. Maalissa päällimmäinen ajatus oli vain, että se oli sitte sellanen reissu. Maalilinjan ylittäminen ei sillä hetkellä aiheuttanut mitään suuria onnen tuntemuksia loppumatkan vaikeuksien ja päällä olevien kipujen vuoksi, jonka vuoksi päätinkin antaa lopullisen tuomioni reissun hyvyydestä vasta hieman palauduttuani koettelemuksesta.
Vuosi sitten herännyt kiinnostus metsäpoluilla suoritettavia juoksuharjoitteita kohtaan, johti lievässä mielenhäiriössä tapahtuneeseen ilmoittautumiseen NUTS Karhunkierroksen 53km polkujuoksuun. Talven harjoitteet menivät aikalailla Oravamäen Maijan maraton-ohjelmaa(Edistyneiden_maraton_ohjelma.pdf) seuraten, vaikka en kovin edistynyt ollutkaan.
Lumien jo sulettua, ja juoksutapahtuman hyvää vauhtia lähetessä, alkoi takaraivossa kirkastua totuus lenkkipaikkojeni latteuden ja Kuusamon maisemien mäkisyyden välillä. Niinpä aloin apinan angstilla tampata kaikkia tielleni eksyneitä mäkiä ja portaita sillä seurauksella, että kaksi viikkoa ennen starttia oikeaan pohkeeseen iski kohtalaisen raju penikkatauti. Juoksuharjoitteita en voinut tehdä lainkaan, näinä herkistelyviikkoina, ja vajosin hienoiseen epätoivoon. Parilla kevyellä pyörälenkillä kuitenkin kävin pitääkseni kropan ja mielen edes jotenkin ojennuksessa.
Rukalla kävin starttia edeltävänä päivänä hölkkäämässä kolmen kilometrin testilenkin, jolla testasin jalankunnon lisäksi penikkataudin vuoksi ostamiani kompressiosukkia. Jalka kipuili hieman, mutta ei niin paljon että olisin malttanut jättää startin väliin. Jalkojen vaste ei tosin ollut kahden viikon juoksemattomuuden vuoksi ihan totutunlainen.
Starttiaamuna aurinko paistoi täydeltä terältä, luoden juuri lumikeleistä vieroittuneelle hölkkääjälle hornankattilaan verrattavan mikroilmaston. Alunperin puhtaasti sykkeisiin perustuva etenemissuunnitelmani kelpasi lähinnä rektuumin silittelyyn, pumpun tavoitellessa ennätyslukemia heti ensiaskelilla. Näppäilinkin sykemittarin näyttämään geelien nauttimisajastinta sykkeiden sijaan, ja suuntasin kohti Oulangan metsiä ihan fiilispohjalta. Vasen polvi alkoi hieman kipuilla kymmenen kilometrin jälkeen, mutta ei haitannut yhtään kun oli niin hyvä fiilis.
Kun satakiloinen, keski-ikäinen, hylkeen keskivartalolla varustettu mies hyppelehtii kesäsäällä juurakoissa - sille tulee ensin kuuma, ja sitten sille tulee isosti hiki. Paitsi että tällä kertaa ei tullut se hiki, vaikka juoksureppu oli kyllä suolan peitossa, niin paita pysyi kuivana koko matkan. Laskin alussa, että ehdin kitkajoelle kolmessa tunnissa, ja että voin täten juoda 0.75 litraa vettä tunnissa ennen joesta tehtävää täydennystä. Ja tämä olisi normaalisti ollutkin ihan riittävä määrä, mutta vallinneessa lämpötilassa litra tunnissa olisi lienee ollut lähempänä todellista tarvetta. Rukan läheisyydessä tiedostin jo itsekkin, että nyt taitaa miehessä olla muutakin kuivaa kuin vain jutut.
Juoksu kulki kuumuudesta ja hienoisesta nestevajeesta huolimatta mukavasti Juuman huoltopisteelle saakka, jonne saavuin noin viiden tunnin jolkottelun jälkeen. Mutta sitten ensikertalainen teki karmaisevan amatöörivirheen. Pieneen janon- ja näläntunteeseen suklaakeksit ja urheilujuoma maistuivat hieman liiankin hyvin korkeilla kierroksilla viimetunnit käyneelle matkamiehelle. Tästähän seurasi sitten pakin totaalinen jumiminen heti matkantekoa jatkettuani, ja aina kun yritin juosta tuntui että kaikki lentää pihalle. Ihan niin totisella mielellä en tapahtumaan lähtenyt, että olisin helteisessä metsässä halunnut luopua juuri nautituista nesteistä juoksuaskelten toivossa. Niinpä päätin jatkaa matkaa kävellen, kunnes paine mahassa hellittäisi. Välillä toki nautin ylimääräistä suolaa siinä toivossa, että imeytymisprosessi nopeutuisi, mutta laihoin tuloksin. Vatsa tokeni noin kahdessa tunnissa, mutta mahan toimimattomuuden aikana jalat olivat menneet ihan tönköiksi. Helposti juostavaa polkua ja tien pätkää olisi ollut tarjolla vaikka millä mitalla, mutta jalat eivät vaan enää toimineet.
Sitten kun totuus juoksukyvyttömyydestä hiipi tajuntaani, alkoi ketuttaa. Fiiliksen romahdettua tulin myös turhankin tietoiseksi vasemman polveni tilasta ja pariviikkoa juoksuhommiani häirinneet penikkakivutkin olivat nyt ihan omaa luokkaansa. Viimeiset 14 kilometriä olivatkin erittäin hidasta via dolorosaa. Mielessä pyöri kipujen ja keskeyttämisen lisäksi lähinnä vain sosiaalisen median täyttäminen #perseestä-sisällöllä. Tyydyin kuitenkin yhteen säyseään #läskilläkuuma päivitykseen, koska eihän sitä nyt ikävistä fiiliksistä päivitellä.
Konttaisen huollossa mieleen hiipi uudestaan ajatus keskeytyksestä, mutta jatkoin äkkiä kärsimystaivaltani ettei ajatus vain ehtisi muuttua toiminnaksi. Lopun alamäet kipeillä jaloilla olivat aivan syvältä. Etenemisnopeus oli välillä vain 2km tunnissa, eli melko verkkaista tahtia tuli paarustettua. Maalissa päällimmäinen ajatus oli vain, että se oli sitte sellanen reissu. Maalilinjan ylittäminen ei sillä hetkellä aiheuttanut mitään suuria onnen tuntemuksia loppumatkan vaikeuksien ja päällä olevien kipujen vuoksi, jonka vuoksi päätinkin antaa lopullisen tuomioni reissun hyvyydestä vasta hieman palauduttuani koettelemuksesta.
 | ||
| Eipä varmaan moni uskoisi, että tässä on käynnissä lennokas loppukirini. |
Vaikka seuraavan 12 tunnin aikana liikuin pidemmästi konttaamalla kuin jalkojen päällä, niin mieleeni alkoi kuitenkin hiipiä ajatus reissun ainutlaatuisesta hienoudesta. Olihan oikeasti hieno kokemus! Oppia tuli reilusti, kun mikään ei kelistä ja tietämättömyydestä johtuen mennyt niin kuin oli ajatellut. Lopun via dolorosa oli myös opettavainen matka oman mielen sopukoihin, ja hieno muistutus siitä että joskus on vain syytä jatkaa matkaa vaikka vituttaakin. Kiitos NUTSille hienosta tapahtumasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti