Mielen ylikunto - Burn out. osa 1. Tiedostaminen.

Syksy on mennyt enemmän ja vähemmän vaihtelevasti. Töissä on ollut kiirettä, ja olemme Petrin kanssa olleet vuorotellen reissussa, välillä yhtäaikaa.

Korkatin jälkeen sairastuin angiinaan, joka kyllä vei voimat. Sen jälkeen aloitin PT:n kanssa valmennuksessa, tarkoituksena saada säännöllinen lihaskuntoharjoittelu osaksi juoksuharrastusta. Innoissani kävin muutaman kerran salilla, ja sen jälkeen lähinnä PT-tapaamisilla olen treenannut.

Marraskuussa kävin juoksemassa NUTSKöykkyrissä. Kuusi tuntia mäkitunkkausta hyvässä ja hauskassa seurassa. Mikäs siinä. Sairaslomalla olin tuolloin, kun alkoi jatkuva stressi vaikuttaa uniin. Naureskelinkin että lääkäri käski tehdä asioita mistä nautin. Ei varmaan tarkoittanut tätä. Hah hah. Nyt, kuukautta myöhemmin ei hirveästi naurata. Oma suorittaminen sekä työssä että vapaa-ajalla kostautui.

Ensin meni yöunet. Havahduin jokunen viikko sitten huomaamaan, etten muista koska olisin nukkunut koko yön heräämättä valvomaan aamuyöstä. Saatoin nousta neljältä aamulla tekemään töitä "kun ne ei kertakaikkiaan voi odottaa aamuun" tai "jos vaikka nukkuisin kun saan tämän pois mielen päältä". Pari tiukkaa työreissua siihen samaan pakettiin niin johan oli soppa. Eräänä torstai päivänä totesin että kauppaan pitäisi lähteä, mutta ajatus siitä sai minut voimaan pahoin. Tuntui että haluan vain käpertyä piiloon itkemään. Pelotti, koska kaupassa on muita ihmisiä. Minä! Perus sosiaalinen ihminen pelkäsin lähteä kauppaan! Tuo paniikkikohtaus sai minut havahtumaan, että näin ei voi jatkua. Kävin lääkärissä ja sain akuuttiin unettomuuteen unilääkkeet ja sairaslomaa. Olin 2 viikkoa saikulla ja siitä suoraan taas työmatkalle. Jossa olisi pitäny jaksaa taas tavata ihmisiä ja olla sosiaalinen. Illalliselta lähetin Petrille vessasta viestiä että en ehkä pysty tähän.

Tässä vaihtui työpaikka ja vähän työnkuvakin välissä. Paluu vanhaan tuttuun työyhteisöön. Mahtavaa! Uusia tuotteita, uutta porukkaa! Ja minä en jaksanu innostua mistään.En pystynyt muistamaan uusien ihmisten nimiä, saati sitä mitä olen työkavereiden kanssa jutellut.  Itsenäisyyspäivä katkaisi kivasti viikon. Ja sen jälkeinen työpsykologin kanssa rupattelu herätti.

Vakava työuupumus. Tiesin olevani vähän väsynyt. Tiesin olevani uupunut ja en ihan terävimmilläni. Mutta että kaikkien mittareiden mukaan aivan loppu? Kova paikka myöntää, mutta kun ajattelee tarkemmin niin moni asia selviää.

En ole normaalisti äiti joka unohtaa hakea lapsensa treeneistä. Tytär joka unohtaa että on tavannut vanhempansa vasta pari viikkoa sitten. Vaimo joka ei muista että kertoi päivänsä kulusta nyt ehkä kolmatta kertaa tunnin sisään. Ystävä joka ei muista yhteistä lounasta. En ole normaalisti ihminen joka menettää hermonsa lentokentällä kun asiat ei mene just niinkuin minä haluan. Minun normaalia käytöstä ei myöskään ole hukata asioita. Olen hukannut ainakin yhden huivin ja parit hanskat. Myös yksi hattu on teillä tietymättömillä. En tiedä mitä muuta olen hukannut, kun en muista mitä minulla on milloinkin ollut mukana. Minä en normaalisti messuilla ollessani pyri pysymään mahdollisimman piilossa tiskin takana. Ja mulla ei normaalisti ole migreeniä kolmena päivänä viikossa. Puhumattakaan siitä että on päiviä että oman perheenkin näkeminen tuntuu liian haastavalta sosiaaliselta testiltä.

Minun lapset ratkoo ongelmia nopeammin kuin minä (se nyt ehkä ei ole uutta). Ja minusta tuntuu että pää on pumpulia täynnä. Kirjaimellisesti. Ja silti tuntuu että kaikki vaan kolisee päässä. Ajatukset ja asiat törmäilee toisiinsa enkä saa mistään otetta. Jos joku kertoo hauskan jutun, minä nauran mukana tajuamatta mistä on kyse. Enkä sitten enää edes muista mille naurettiin. Minua on siis helppo viihdyttää - jos hyväksyy sen että en välttämättä tajua yhtään mitään. Mitään mikä vaatii älyllistä ponnistelua, ei kannata mulle tuputtaa. En älyä. Tallennustila on täynnä.

Olen nyt sairauslomalla tämän vuoden loppuun. Lääkäri kehotti tekemään asioita joista nautin, ja olemaan suorittamatta mitään. Ystävät yrittää muistuttaa että älä suorita sitä toipumista. Minä olen käynyt hiihtämässä. Pahoitin mieleni huonosti hoidetusta ladusta. Kävin myös lumituiskussa kävelyllä farkuissa. Olihan ihan mahtavaa! Hölkällä lumisessa metsässä. Olen myös istunut sohvalla tuijottaen ikkunasta ulos. Kahvitellut ystävien kanssa.

Yritän mahdollisuuksien mukaan olla stressaamatta tulevaa joulua. Se tulee ressaamattakin. Ja menee. Jos en muista kaikille ostaa lahjaa, niin olkaa armollisia. En unohda teitä tahallani.

Jaksamisen ja etenemisen mukaan pyrin päivittämään toipumisprosessia tänne blogiinkin. Liikunta ja ulkoilu on tärkeä osa palautumista ja toipumista. Nyt vain tavoitteet on jossain muualla kuin suorittamisessa ja kisoissa. Peruskuntokausi on kesken, ja tässä on just parhaat ajat vain kävellä pitkiä metsälenkkejä ja tehdä laturetkiä minne sukset vievät. Ja jos on huono ilma tai ei muuten vain huvita, niin sitten keittää teetä ja käpertyä sohvan  nurkkaan ja rentoutua.

Ihanan kamala Korkatti trail run 2.9.

Pyssymäen onnistumisen jälkeen oli mukava alkaa valmistautua seuraavaan koitokseen matkalla kohti Virpiniemen maastomaratonia. Sopivasti kävi niin, että Elixir Korkatti trail run osui samalle päivälle kun mun treeniohjelmassa 15km kisa. Vähän jännitti,miten kunto kestää, koska tämä olisi ilmeisesti tarkoitus mennä maratonvauhtia. Koska minun tavoite Virpiniemestä on niinkin "kova" kuin tulla maaliin nelosella alkavalla ajalla, en ihan tarkkaan tiedä mikä minun maratonvauhtini tulee olemaan. Päätin sitten mennä tämän "pikamatkan" niin kovaa kuin uskallan. Tavoite oli olla maalissa kaikkensa antaneena paremmalla ajalla kuin viime vuonna (2.04). 

Ajelimme perjantai-iltana Vaalaan mökille, ja sieltä sitten lauantaiaamuna suuntasin kohti Haapavettä. Aamu oli sumuinen ja syksy tuoksui ilmassa. 

Ihan kunnon sumu oli aamulla ajellessa.

Matkalla oli aikaa pohdiskella päivän taktiikkaa. Vähän jännitti mitä tuleman pitää, minullahan ei ole vauhtikestävyyttä. Yhtään. En tiennyt miten jaksan edetä epämukavuusalueella, kun en ole juossut ku muutaman mäkivedon niin että syke nousee pk-alueen yläpuolelle. Viime vuoden kisaa varjostivat kylkikrampit ja liian kova alkuvauhti. 

Saavuin Aakonmajalle hyvissä ajoin, jo kymmenen aikaan. Startti olisi vasta klo 12.  Haettuani numerolapun jututin juoksututtuja ja testasin Hokan SpeedGoat -polkutossuja aikani kuluksi, ja söin aamulla evääksi tekemäni leivän. Käräjäojan Sannan kanssa käytiin vähän verryttelemässä.  

Olo oli mitä mainioin, ja vähän mietin pitäisikö sittenkin mennä se 22km. Päätin kuitenkin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa, kahden viikon päästä on Terva Trailin 30km, joten ei mopolla mahottomia.

Viimein kello tuli 12 ja 350 polkujuoksijaa lähti metsään. Minä innoissani letkan mukana.  En uskaltanut katsoa kelloa, mutta sen verran puuskututti heti alussa, että varmaan jotain kutosen vauhtia mentiin (statistiikat kertoo, että eka kilometri meni 6:30min/km). Ihan äkkiä vilkasin kellosta mitä se sanoo, niin enköhän ollu smantien nokallani! Ehkä reipas kilsa takana ja minä jo keräilen luitani lätäköstä! Kävi mielessä että tämmönen päiväkö mulla sitten onkin. Ei pitäis yhtään fiilistellä etukäteen. Reitti oli tosi märkä, polulla oli paikoin nilkkoihin asti vettä ja vähänkään kosteammat paikat oli mutavelliä. Kaatuminen vähän sekoitti pakkaa, mutta onneksi hyvä fiilis voitti huonon, ja matka jatkui pikkuisen mukavuusalueen ulkopuolella. Ei siis hirveästi ollut asiaa edessäoleville tai perässä tuleville. Viime vuodelta tuttuja paikkoja vilahteli ohi. Kurkkasin äkkiä sykettä keskisyke 162. Ohohups. No näillä mennään. Jos hyytyy niin hyytyy. 

Meno tuntui justiin sen verran ikävältä, että välillä mietin pitäisikö himmata vauhtia. Kuitenkin jatkoin matkaa välittämättä pikku krempoista. Kylkeen meinasi alkaa pistämään, mutta se korjaantui suolatabletilla.  5km huolto tuli aivan yhtäkkiä yllättäen eteen! Ohitin sen pysähtymättä, koska repussa oli nestettä koko matkalle. Takalenkillä alkoi vauhti painaa, ja oli pakko kävellä loivaakin ylämäkeä. Toisaalta nopeimmat tuli samalla polulla vastaan, ja jouduin taivaltaan varvikossa, eli ei haitannut. Heti kun taas pystyin, niin pistin juoksuksi, ja puolimatkan käännöksessä vilkaisin kelloa ja totesin että jos näin jatkuu, niin kirkkaasti alle 2h mennään. Henki meinasi välilä loppua mutta jatkoin vaan sinnikkäästi eteenpäin hokien itselleni että joskus on oltava epämukavuusalueella. Juttelin sen mitä pystyin edessä menevän kilpasiskon kanssa, ja matka eteni joutuisaan. Jouduin noin 9 kilometrin kohdala pysähtymään uudestaan ottamaan suolaa. Samalla imaisin geelin, josko se saisi hieman oirehtivan vatsan asettumaan.  Korkatin luontopolulla ohitin Kokkolalaisen ja lähdin vähän kovempaa. 

Vimppa iso nousu. Vähän meinaa puuskututtaa. Kuva:Kaija Partanen.

Jossain 11 kilometrissä sain kiinni pari naista joiden kanssa menin alkumatkasta, mutta jäin ekalla suolatauolla heistä. Jäin kantaan roikkumaan, ja sain kuulla, että nyt alkaa uusi polku. Reittiä oli hieman muutettu viime vuodesta.  Matka joutui, mutta hieman alkoi huolettaa se itselleni asettama 2h aikaraja.  Viimein, noin 13 kilsassa ohitin naiset todettuani että kovempaa pitää mennä että ehtii alle 2h. Viimeiset kilometrit olikin nk kainuulaista polkua, eli siellä täällä reittimerkkejä puissa - maassa oli tallattua varvikkoa.  Välillä liukasteltiin kalliolla, ja puuskutin menemään  kelloa vilkuillen ja toivoin maalin tulevan pian, koska en jaksais enää yhtään!

Kohta tupsahdinkin ensin tielle ja hetken päästä pururadalle, vielä parit silmukat pururadalla - tuossa kohden reittimerkit oli vähän epäselvät, ja hukkasin aikaa haahuiluun.  Lopulta keksin miten silmukka kuuluu mennä.  Ei muuta kuin jaloista kaikki irti mitä oli jäljellä, ja viimein pääsin maaliin ajassa 1:58 (sijoitus 20/29).  Olipahan reissu! Ylitettyäni maaliviivan kuulin, kun joku tuumasi: "mikähän järki tuossa on kun kaikki on aivan lopussa kun ne tulee maaliin". Niin, mikähän järki, ainakin jälkitilat on sellaiset että tätä tekee ihan mielellään, vaikka välillä metsässä miettiikin homman mielekkyyttä. 

Luulin, että minulla ei ole vauhtikestävyyttä, kuitenkin jaksoin juosta melkein 2h keskisykkeellä 164 (Max 181) - yhtään kovempaa en vaan ois voinu mennä kanttaamatta totaalisesti, eli on sitä vauhtikestävyyttäkin reservissä tarvittaessa.  Lopulta, nyt kaksi päivää kisan jälkeen jalat on tosi hyvän tuntuiset ja muutenki yllättävän hyvin on palautuminen lähtenyt käyntiin. Sen verran oli raju rypistys, että vähän kroppa on sekaisin, ja kurkku tuntuu karhealta. Muutama päivä lepoa ja sitten alkaa valmistautuminen seuraavaan koitokseen.

Jälkitilat. Se kun naurattaa vaan, ja mikään ei voi pilata sun päivää! Hymy ei hyydy vielä seuraavanakaan päivänä!

Kiitos kisajärjestäjille mukavasta tapahtumasta! Ja tietty kilpasiskoille juttuseurasta ja peesiavusta!

Paras juoksuni ikinä - Pyssymäki Extreme 2017

Pallaksen pettymyksen jälkeen piti keräillä hetki itseään ja miettiä mitä teen loppukaudesta. Alanko suosiolla keskittyä ensi vuoteen, vai pitäisikö kuitenkin joku helppo pikkukisa kävästä kipasemassa, että saa edes yhden onnistuneen suorituksen tällekin kesää. Viime vuonna Pyssymäki Extreme oli varsinainen Extreme, ja päätin tuolloin, että ei ikinä enää. Loma loppui, ja työt alkoi, ja kisakalenteria katsellessa tuumailin, että aikataulullisesti tuo kuitenkin olisi aika hyvä. Ekan työpäivän kunniaksi laitoin sitten ilmoittautumisen sisään. Seurakaverini Seijakin oli sosiaalisessa mediassa kertonut osallstuvansa, joten ois matkaseuraakin tiedossa. 

Samoihin aikoihin kun ilmoittauduin tuonne Pyssymäelle, päätin, että tämä kausi päättyy Virpiniemen maastomaratoniin lokakuun alussa. Selailin erilaisia treeniohjelmia netissä, ja löysinkin mieleisen. Tätä Comrades-marathonille valmistavaa ohjelmaa seuraamalla pitäisi NUTSKarhunkierros 53k mennä heittämällä läpi ensi vuonna (olettaen että saan paikan sinne). Ja kun siinä sopivasti on ensin Qualifying raceen valmistava vaihe, niin sain maratonohjelman samassa paketissa. Tämän kisan piti olla vain yksi pitkä pitkis, kun ohjelmassa oli juuri tälle viikonlopulle sellainen ehdolla. 

Kisapäivän aamuna Oulussa oli todella hautova ilma, ja mietin koirien aamukävelyllä että taitaa tulla hikinen reissu. En antanut säätilan pilata muuten niin hyvää mieltä. 

Aamupalaa. Sometin, kuinka kisapäivän aamuna on aina sellainen jännityksen sekainen tunnelma, jota ei voi muulloin kokea.

Lähdin heti aamiaisen jälkeen ajamaan kohti Kempelettä, jossa hyppäsin sitten Seijan kyytiin. Seijalla oli vähän samanlainen meininki kuin minulla, tavoitteena saada onnistunut suoritus ja päästä maaliin. Saavuimme Pyssymäelle hyvissä ajoin, reilua tuntia ennen lähtölaukausta. Siinä ehti hyvin vaihtamaan vaatteet ja syömään vielä leivän. Olin matkalla juonut vajaan litran laimeaa urheilujuomaa.

Viimein kello tuli 12:30 ja matkaan lähti parikymmentä ihmistä. Naisia oli lähtölistan mukaan 6, mutta todellisuudessa meitä taisi olla 5. Alku menikin tosi kovaa, ja jättäydyin joukon hännille aika pian. En aamulla löytänyt sykemittaria, joten fiilispohjalla mentiin. Tiesin, että 6:30min/km on minulle ihan liikaa, joten jäin joukosta suosiolla. Tuttuja polkuja mentiin, alun suopätkä oli märkä, mutta ei mitään verrattuna viime vuoteen. Tutkailin kelloa, ja koitin pitää vauhdin sellaisena että jaksan ylläpitää sitä helposti, mutta että jää pelivaraa lopun vaikeisiin paikkoihin. Olin ennakkoon laskenut että jos keskivauhti pysyy alle 9:00 min/km, niin pääsen maaliin alle neljän tunnin. Treeneissä olen pk-lenkit mennyt viimeaikoina aikalailla tuota vauhtia, joten tiesin että se voi olla aivan mahdollista. Toki valmistelin itseni myös siihen, että aika kultaa muistot reitin teknisyydestä.

Omassa rauhassa siis etenin, ja minulle ihan hyvää vauhtiakin. Eka vitonen meni alle 40 minuutin, joka on minulle polulla todella hyvä. Meno oli helppoa ja poiketen aiemmasta, koitin tankatakin juostessa. Kävelin vain jos oli aivan pakko maaston takia pudottaa kävelyksi. Rytmi puolen tunnin välein energiaa ja noin 10minuutin välein vettä toimi. Viime ja sitä edelliseltä vuodelta tuttuja paikkoja vilahteli ohi. Välillä Seijan selkä näkyi edellä. Hän oli juuri sen verran kaukana että ei voinut jutella. Mutta se ei haitannut. Nautin menosta. Maisemiahan tuolla ei juuri ehdi katselemaan, kun pitää katsoa mihin astuu. Huomasin, että ne paikat jotka viime vuonna tuntui tosi vaikeilta, meni nyt helpon oloisesti. Eli jos ei muuta,niin polkujuoksutekniikka on parantunut.

Laskeskelin, että noin kahden tunnin kohdalla saavutan puolen välin huoltopisteen, jos vauhti pysyy samana. Jossain 6-7 kilometrin kohdalla vauhti alkoi kuitenkin hidastua, koska alusta kävi vaikeammaksi. En antanut asian häiritä, vaan etenin itselle helppoa vauhtia, kuitenkin välttäen riskejä. Kun oli juostavampaa, menin kovempaa ja palauttelin sitten vaikeammilla pätkillä. Jossain vaiheessa, hakkuuaukean reunaa juostessa alkoi tuntua vähän pahalta. Ilma oli lämmin ja kostea, eikä siinä käynyt tuulenvirettäkään. Tuntui etten saa happea tarpeeksi. Tätä kesti onneksi vain pienen hetken, ja sain pukattua epämukavan tunteen taka-alalle. 

Matka jatkui omassa kuplassa, ja meno maittoi. Oli helppoa ja rentoa juoksua. Vilkuilin välillä kelloa, että miten aikatavoitteen kanssa voidaan. Matkanteko oli hidastunut huomattavasti alun jälkeen. Muistutin itseäni, että tältä reissulta ei ole lupa odottaa mitään muuta kuin se maaliin pääsy. Ja viime vuoden ajan parannus.

Tie. Nyt jo? Epäusko valtasi mieleni, kun tupsahdin puolivälin huoltoa kohti vievälle tielle. En ollut ehtinyt vielä edes odotella sitä, ja siinä se oli. Seija näkyi noin 100metrin päässä edellä. Arvelin saavani hänet kiinni huollossa. Oli mukava päästellä menemään reilusti alle 7 minuutin kilometrejä. Kovempaakin olisin voinut juosta, mutta olisin joutunut pois mukavuusalueelta, ja sitä en halunnut. Huoltoon tuntui olevan loputtoman pitkä matka. En muistanutkaan että tieosuus on NÄIN pitkä! Viimein se huolto sieltä tuli. Kaadoin lötköpullosta loput vedet päähäni, join ja söin, ja täytin lötkön. JAtkoimme Seijan kanssa yhtä matkaa. Vauhti meni hyvin yksiin. Oli mukava että oli seuraa.

Jossain välissä pienen suon ylitys aiheutti ikävän nykäisyn pohkeessa. Sanoin Seijalle että pakko ottaa suolaa. Onneksi otin, voi olla että olisi krampit olleet riesana loppumatkasta ellen olisi ottanut. Samalla nakkasin elektrolyyttitabletin juomarakkoon. Jatkoin matkaa, ja helpolla polulla sain Seijan taas kiinni. Vähän teki mieli yrittää kovempaa vauhtia, ja yritinkin, mutta kengän nauhat aukeilivat, ja taas oltiin peräkanaa :) Jouduin useampaan otteeseen pysähtymään sitomaan kengännauhojani. 

Odotin että koska se alkaa, se loputon ojien ylittely ja kiviin kompastelu. Matka taittui leppoisasti ja rennosti. Kohta olimme jo keijumetsässä, jota viime vuonna ajattelin, että se on varmaan kuivana mahtavaa baanaa. Ei se ollut. Sanoinkin Seijalle, että huomaa että alkaa väsyä, kun pienetkin juuret tuntuu isoilta esteiltä. Lihaskuntoharjoittelun puute alkoi tuntua jaloissa. Kolmen tunnin geeli teki ikävän tunteen vatsaan, joten lopetin energian ottamisen. Arvelin että jaksan vararavinnolla loppuun. Ihan muutamaa kilometriä ennen maalia alkoi nestekin tökkimään. En kutienkaan huolestunut tilanteesta, koska matkaa oli jäljellä muutama kilometri. Olimme jo samalla polulla kuin alussa. Sovimme että mennään yhtämatkaa maaliin saakka.  Olo oli hienoisista vaikeuksista huolimatta loistava. 

Vihdoin maalisuora sieltä putkahti näkyviin. Tartuimme käsistä kiinni ja juoksimme yhtä matkaa maaliin. 100 metriä ennen maalia kihosi kyyneleet silmiin. Mää tein sen! Pääsin maaliin saakka! Ja vielä hyvällä ajalla (4:07:xx). Paransin viime vuodesta 17 minuuttia. 

Kokonaisuutena ihan huippureissu! Kaikki onnistui odotusten mukaan. Mihinkään ei sattunut, neste ja energia imeytyi hyvin loppua lukuunottamatta. Mitään henkistä notkahdustakaan ei tullut missään vaiheessa. En edes kaatunut kertaakaan! Kokemuksena aivan mahtava, ja varmasti tähän asti paras ja ehjin juoksu mitä olen koskaan kisoissa juossut. Vaikka oma nimi löytyy tuloslistan hänniltä, niin olen kyllä ihan voittajafiiliksissä!

Loppuun kiitokset Seijalle seurasta ja kyydistä sekä koko PEP-tiimille hyvästä tapahtumasta!

NUTS Ylläs-Pallas 55km - hienoja maisemia ja ihania ihmisiä (DNF)

 Heinäkuun puolivälissä juostiin Pallas-Yllästunturin upeissa maisemissa NUTSYlläs-Pallas-Hetta. Minä olin ilmoittautunut 55km matkalle. Revanssihenki oli korkealla karhunkierroksen keskeytyksen jälkeen, ja tiesin että selvitän reitin kunnialla, johan sen viime vuonna kolusin haastavissa oloissa läpi.

Karma puuttui peliin karulla tavalla lähtöä edeltävänä päivänä (kolme päivää ennen starttia). Pudotin vahingossa koiran flexin (Mallia kuormaliina, painaa toista kiloa) suoraan vasemman jalan pottuvarpaan päälle. Pahin isku osui juuri kynnen ja kynsinauhan rajalle. Varpaan kynsi alkoi tummua saman tien, ja epäilin jo hetken murtumaa, niin kipeä se oli. Kakkosvarpaaseen nousi mustelma nivelen kohdalle. Siinä jalka taivasta kohden sohvalla maatessa mietin että näinköhän jäi Pallas valloittamatta. Jos ennen tätä onnettomuutta olin pohtinut kisastrategiaa tyyliin riskillä All in vai maltillinen varma suoritus, niin nyt jouduin punnitsemaan startatako vai eikö startata.

Ensiapua. Kylmää ja kohoa. Yöllä jouduin vielä puhkaisemaan kynnen, että sain paineen tunnetta kynnen alta vähemmäksi.

Torstai aamuna lähdimme koko perhe ajelemaan kohti Hettaa. Päätin, että teen lopullisen päätöksen startista lauantai-aamuna. Varvasta särki ja jouduin yötä vasten ottamaan särkylääkettä. Eihän mulla sinni sitten antanut periksi jättää lähtemättä. Olin tätä reissua varten ostanut Hokan ATR Challengerit, mutta ne on kärjestään sen verran kapeat, että päädyin Inovin xtaloneihin kisakenkänä. Inoveissa on enemmän tilaa varpaille, eikä tuo kipeä pottuvarvas enää lauantaina niin kipeä ollut.  Sain itseni vakuuttumaan, että on ihan ok lähteä jalkapuolena rakkaan ja kivikkoon rymyämään. Olin myös varma, että varvas turtuu matkalla.

Olimme Pallaksella hyvissä ajoin ennen starttia. Mieliala oli loistava, ja malttamattomana odotin lähtötorven törähdystä. Viimein torvi soi, ja reilu 600 polkujuoksun ystävää lähti kapuamaan Pallaksen kuvetta ylöspäin. Olo oli mahtava ja huippu läheni hyvää vauhtia. Välillä oli juostavampaa pätkää ja välillä sai tunkata tosissaan ja katsoa tarkkaan mihin astuu. Pari kertaa potkaisin epähuomiossa kiveen, mutta työnsin epämiellyttävät tuntemukset mielessäni taka-alalle. Normaalia tarkemmin kyllä katsoin mihin astun, ja hieman varoin kipeää varvasta alusta saakka. Olin ennakkoon rytmittänyt etenemiseni niin, että 25min juoksua ja 5min kävelyä. Kävellessä tankkasin geeliä ja toteutin rytmiä orjallisesti. Vaikka olisi ollut juostavaa baanaa, niin kävelytauolla kävelin, vaikka olisin sitä ennen kävellyt koska on ylämäki tai vaikeampaa alustaa.

Jossain Taivaskerolta alas laskeutuessa potkaisin varpaan kunnolla kiveen. Kiroilin varomattomuuttani. Polku on tuolla melko kivistä, ja huomasin varovani askeleitani. Matka kuitenkin eteni ja meno tuntui hyvältä. Aavistuksen ehkä alamäkijuoksu tuntui polvissa, mutta en antanut sen häiritä, olin lähtiessä teipannut molemmat polvet, jos se vähän antaisi armoa. Myöhemmin - illalla teippejä irti repiessäni tuumasin niiden olleen lähinnä vitsi. Juostessa varpaaseen sattui sen verran, että jouduin astumaan jalan ulkosyrjälle. Jossain vaiheessa huomasinkin että pikkuvarpaaseen tulee rakko. Näillä kengillä ensimmäinen laatuaan! Nammalakuruun tultaessa riisuin takin vyötärölle ja pikaisen tankkauspysähdyksen jälkeen matka jatkui ihanaa hiekkabaanaa kohti Montellin majaa. Jo kaukaa näin, että perhe oli siellä kannustamassa ja tyttäreni tuli vastaan. Pikaiset kuulumisten vaihdot ja matka jatkui. Takana oli 14km ja aikaa oli mennyt kolmisen tuntia. Ihan hyvässä vauhdissa siis olin. Petri sanoi kotimatkalla, että juoksu oli jo tuolloin kaukana rennosta - näki että varon toista jalkaa. Olo oli vielä tuossa vaiheessa kuitenkin hyvä, ja menohaluja riitti. 

Matka jatkui kohti ensimmäistä huoltoa mukavaa, hieman ehkä kivikkoista baanaa pitkin. . Löin varpaani useamman kerran kiveen "helpolla" pätkällä ennen nousua, ja se söi naista. Lumikerolle noustessa tuntui ensimmäisen kerran, että reisistä loppuu jerkku. Varpaaseen sattui. Vasen polvi alkoi ilmoitella, että askel on kaukana optimaalisesta. Lumikerolta alastulo olikin sitten melkoinen taistelu. Varoin potkimasta kipeää varvasta kiviin. Asentoni oli vähän kallellaan, koska selkä alkoi mennä jumiin. Oli nälkä. Aloin miettiä joutavia. Tuntui että huoltopiste ei tule ikinä. Aloin olla kiukkuinen ja kipeä. Olin sitä mieltä, että juoksuhommat saa mun osalta jäädä tähän.  Rupean nypläämään pitsiä. Tai opettelen juomaan kaljaa. Pitsinnypläykseen hermot ei ehkä riitä.  Alamäissä polviin sattui, ja jouduin pysähtyä venyttelemään etureisiä useamman kerran, että pääsen alas. Jossain vaiheessa, kun pysähdyin taas venyttelemään, takareisi kramppasi. Takaa tuleva kaksikko näki tuskailuni ja kysyi tarvinko suolaa. Ei kiitos, mulla on. 2 suolatabua naamariin. Toinen upposi suosiolla, toinen jäi suuhun pyörimään. Enkö s**na osaa edes tablettia niellä! Ehkä seitsemännen yrityksen jälkeen yökkäsin tabun polun sivuun, ja totesin että 1 riittää. Yritin juoda niin paljon kuin uskalsin ilman että neste jää hölskymään vatsaan.

Vihdoin se huoltopiste tuli, ja olin sitä mieltä että tämä oli tässä. Pari sipsiä, ja nestepullojen täyttö, pikainen vessareissu ja niin vain löysin itseni taas reitiltä. Väliaikapisteen jälkeen, kun edessä oli juostavaa baanaa silmänkantamattomiin, jalat teki totaalisen stopin. En voinut juosta enää yhtään, vaikka mieli teki. Etureidet oli aivan lopussa, ja oikean jalan nilkka ihan tulessa. Kipeä pottuvarvas tuntui siltä, että siinä on kynsi irti. Olin ennen Hannukurun huoltoa suunnitellut laittavani rakkolaastarin pikkuvarpaaseen, mutta en ollutkaan uskaltanut ottaa kenkää pois. Pelkäsin sen olevan täynnä verta vammautuneen varpaankynnen irtoamisen jäljiltä. Kellon mukaan matkaa oli takana 30km. Olin fyysisesti ja henkisesti aivan lopussa. Se kiroilun määrä kun tajusin että en ehkä ehdi edes Pyhäkeron huoltoon ajoissa. Saati maaliin. Teki mieli palata takaisin Hannukuruun. Porukkaa lappoi helpolla polulla ohi oikealta ja vasemmalta. Nopeimmat hyppäsi yli. Mua harmitti. Kaivelin repusta pähkinäpussin, ja siinä eteenpäin laahustaessa pureskelin pähkinöitä. Tyhmyyttäni en ollut syönyt huollossa kunnolla - vain pari sipsiä ja banaaninpala. 

Alkumatkasta olin jonkun aikaa roikkunut erään seurueen mukana, ja rupatellut heidän kanssaan. He jäivät jossain vaiheessa evästelemään, ja nyt saivat sitten minut kiinni. Heidän vauhti oli alussa sopinut mun vauhtiini, ja olisi ollut sitä edelleen, mutta en vain saanut sen vertaa jaloista irti että olisin jäänyt heidän peräänsä roikkumaan. Vai olinko kenties niin syvällä omassa surkeudessani että ei edes kiinnostanut yrittää? Nyt jälkeenpäin en voi olla miettimättä, että loppuiko multa todellisuudessa pää eikä jalat? Luultavasti molemmat. Aina hyvän hetken koittaessa kun yritin hölkätä, se vain ei kertakaikkiaan onnistunut. Ylämäet oli ainoita joissa jotenkuten etenin ilman kipua. Tasaisella varpaaseen sattui ja alamäissä tuntui että polvet irtoaa.

Jossain vaiheessa sain seurakseni Villen, jolla oli myös vaikeuksia jalkojen kanssa. Matka meni mukavammin kun oli juttuseuraa. Vauhti oli hidastunut ihan hiipimiseksi. Sioskuruun tullessa katsoin että 16km Hettaan ja 4h aikaa. Ehtiihän tässä. Ei muuta kuin Pyhäkeron yli, pikainen huolto ja reipasta marssia maaliin. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä epävarmemmaksi kävin. Jossain vaiheessa turvajuoksijat saavuttivat meidät ja Ville meni menojaan. Pyhäkeron huippu saavutettiin noin kello 21. Olisi tunti aikaa päästä alas huoltoon jos mielisin jatkaa. Polviin sattui. Varpaan päälle ei kestänyt varata painoa juurikaan. Turvajuoksijat tsemppasivat. Minä purin hammasta yhteen ja yritin päästä alaspäin. Askeleet oli pieniä tipuaskelia. Kiroilin. Teki mieli itkeä, mutta en kehannu. Matka tuntui loputtoman pitkältä. Viime vuonna tuohon väliin meni ehkä puolisen tuntia, jos sitäkään. Nyt huipulta huoltoon kului 1,5h aikaa. Kello oli 22.30 kun tulin huoltoon. Yrittivät sieltä huudella josko söisin jotain, mutta ilmoitin että haluan pois täältä, ja jatkoin matkaa. 1,5km tielle ihanaa neulasbaanaa. Helpotus oli suuri, kun auto oli odottamassa hiekkatien päässä. Minun matkani keskeytyi 46km kohdalle ajassa 11:01. Käytin viimeiseen 10 kilometriin 3 tuntia.

On hirmu helppoa jossitella. JOS en olisi loukannut varvastani,olisinko päässyt maaliin saakka? JOS olisin ottanut särkylääkettä, olisiko se vienyt pahimman terän kivulta, ja olisin ehtinyt huoltoon ajoissa ja siitä maaliin? Tiedän että ilman tuon varpaan varomisen tuomaa lisärasitusta olisin päässyt maaliin. Muusta en tiedä. Turha jossitella. Vaikka kaipa se kuuluu asiaan kun käsittelee pettymyksiä. Vielä enemmän minua harmittaisi, jos en olisi edes yrittänyt. Toisaalta, kisaa seuraavana päivänä jalkaterä oli niin turvoksissa, että edes crocs ei mahtunut kunnolla jalkaan ja käveleminen oli silkkaa tuskaa. Olisinko säästänyt varpaankynnen jos en olisi startannut? Luultavasti en.

Tälle kesää kisat oli tässä. Vähän tekisi mieli käydä joku pikamatka kipasemassa, että saa edes yhden onnistumisen tälle kesälle. Ensin pitää palautua kunnolla tästä ja parannella tuo varvas (joka on tätä kirjoitettaessa kamalan näköinen, mutta ei enää kipeä) siihen kuntoon että uskaltaa laittaa lenkkarit jalkaan.

Kiitos jälleen kerran NUTSin porukalle ja ihanille talkoolaisille mahtavasta tapahtumasta. Erityiskiitos Saaralle, Antille ja Matille - mahtavalle turvajuoksutiimille joka saatteli minut alas Pyhäkerolta ja tsemppasi ottamaan sen seuraavan askeleen. Ilman teitä olisin varmaan jäänyt sinne. Kiitos myös Villelle, jonka kanssa taaperrettiin melkein loppuun saakka. Ensi vuonna uudestaan!

Talkoohommia ja polkujuoksua- NUTSKarhunkierros2017 53km (DNF)

Talvi on mennyt treenien suhteen vaihtelevasti. Kilometrejä on kertynyt aivan liian vähän. Ensin oli motivaatio jossain talvehtimassa, sitten alkoi sellainen työputki, että siinä oli jaksaminen koetuksella. Syksyllä koettu ylirasitustila opetti sen, että resurssit ei riitä tavoitteelliseen treenaamiseen, perheen pyörittämiseen ja uran luomiseen. Piti siis priorisoida. Niin kauan kun mulle ei makseta siitä että lähden rymyämään lappu rinnassa johonkin korpeen, niin työ pitää valitettavasti asettaa hauskanpidon edelle. Ja jos on kuukaudesta 20 päivää pois kotoa, niin prioriteettilistalla perhe menee kaiken edelle. Eli treenaaminen on ollut sijalla kolme koko talven. Ja kun vuorokaudessa on vain 24 tuntia, niin se on jäänyt aika vähälle.

Haaveilin syksyllä maltillisesti kasvattavani treenimääriä talven edetessä. Käytännössä pääsin kunnolla treenaamaan säännöllisesti maaliskuussa. Ennen joulua en jaksanut ja tammi-helmikuu meni työreissuilla.

Lähtökohdat karhunkierrokselle ei siis olleet ihan optimaaliset. Kovasti suunnittelin tekeväni 3-4 ylipitkää pitkistä kevään aikana. Pisimmät treenit oli 22km hidas pitkä vapun jälkeen ja pääsiäisenä 2,5h hidas pitkä aamulla ja illalla vielä hitaampi 2 tuntinen umpihangessa. Tätä loistavaa kk-simulaattoria, jossa upposin 2 kertaa polvia myöden jäihin, ja lukemattomia kertoja haaroja myöden hankeen, ei luultavasti olisi tapahtunut ilman meidän koiraa, joka karkasi tuona päivänä, ja se piti hakea metsästä pois.

Patu Patés on pitänyt huolta että isäntäväellä tulee ulkoiltua säännöllisesti. Se myös järjestää ajoittain omatoimilenkkejä. 

Ilmoittauduin keväällä myös talkoilemaan NUTSKarhunkierrokselle. Ajoimme jo torstaina Rukalle, josta olimme vuokranneet pikkuisen mökin Petrin ja hänen työkaverin, Saulin kanssa. Kävin ilmoittamassa itseni talkoolaisvahvuuteen ja lähdin käskynjaolle heti saavuttuamme. Perjantaina olin sitten ilmoittautumisessa jakamassa numerolappuja.

Petrin ja Saulin tullessa ilmoittautumaan, he toivat samalla minunkin varusterepun. Ensimmäistä kertaa pakolliset varusteet todella tarkistettiin ennen kuin sai numerolapun. Minusta tosi hyvä juttu - koskaan ei tiedä mitä tapahtuu. Rinta rottingilla marssin siis varustecheckiin, ja oikein naureskelin että olen varmaan vähän jäävi tarkistamaan omat romuni. heh heh. Onneksi joku muu ne tarkisti, itellä ei ois käynyt mielessäkään katsoa, onko pilli, koska sehän on kiinni mun repussa kiinteästi. Siinä tovi pyöriteltiin reppua, ja eipä ollut pilliä repussa kiinni! Ei muuta kuin häntä koipien välissä shelbyn tiskille ostamaan pilliä, että pääsee "turvatarkastuksesta" läpi. En ollut ainoa jolle näin kävi. Heti minun perääni tuli kiireessä eräs perusmatkalainen (jolla oli starttiin ehkä 25min aikaa), jolle kävi samalla tavalla. "Kiinteä"pilli oli pudonnut jonnekin repusta. Toinen varuste, mikä tarkistettiin, oli avaruuslakana. Sekin tuiki tärkeä väline hädän hetkellä - vaikka olisi kuinka lämmin ilma, voi loukkaantumistilanteessa kylmä hiipiä jäseniin ennen kuin pelastajat ehtivät paikalle.

Minulla kaikki pakolliset turvavarusteet (pilli, avaruuslakana ja ideaaliside) on nyt pikkuruisessa ensiapulaukussa, jota pidän repussa AINA. Myös muki on remmillä kiinteästi kiinni repussa - sekin oli lähtöhässäkässä joutunut sen verran hyvään talteen, että meinasi olla uuden osto edessä. Onneksi Pete löysi sen jostain laukun syövereistä.

Perjantai meni kuin siivillä siellä numerolapputeltassa, ja pääsin sieltä joskus kuuden maissa illalla lähtemään pakkailemaan ja keskittymään omaan kisaan. Minulla meinasi paniikki iskeä, kun motivaatiokarkit eivät meinanneet mahtua mukaan! Viime vuonna NUTSPallaksella mulla oli repussa pikkuinen irtokarkkipussi siltä varalta että oikeasti tulee vaikeaa. En tainnut ottaa siitä yhtään karkkia - pelkkä tieto sen olemassaolosta helpotti (täältä voi tarkistaa menikö se niin 😜).

Motivaatiomakiaisille ja urheiluteipille pitäs vielä joku kolo keksiä.

Ilta meni tavaroita venkslatessa, varusteita tuumiessa ja rupatellessa. Aika aikaisin menin sitten nukkumaan, bussi Oulankaan lähti lauantaina aamulla 8:30.

Aamupalan jälkeen lauantaina Sauli heitti meidät bussipysäkille, ja hyppäsimme kyytiin. Ihmeen hiljaiseksi matka veti. Minulle edessä oli toinen ultramatka, Petrille revanssi viime vuodesta. Ihana pikku jännitys valtasi mielen.

Ai mitenniinmuka jännittää?

Olimme Oulangan luontoasemalla jo hyvissä ajoin, ja siinä ehti vielä säätää varusteita ja jutella tuttujen ja tuntemattomien kanssakilpailijoiden kanssa. Meidän seuran, Pohjoisten Polkujuoksijoiden, epävirallinen kohtauspaikka muodostui yhteen nurkkaan, jossa rupattelimme niitä näitä.

Kellon tullessa vähän vaille kymmenen lähdimme ulos. Viime hetken huikkailut ja 80 kilometrin kärjen kannustusta, ja sitten etsimään omaa paikkaa jonon häntäpäästä. Petri katosi 5 minuttiia ennen starttia. Oli kuulema hakemassa vettä. Onneksi löysin hänet, ja saatoimme lähteä taipaleelle yhdessä.

Starttiin 5 min ja Peteä ei näy missään!

Starttitorvi törähti ja kolmisen sataa innokasta lajin harrastajaa lähti taivaltamaan kohti Rukaa. Me jäimme suosiolla jonon hännille - alkumatka menikin letkassa kävellessä. Kun viimein pääsi juoksemaan, niin heti tuntui tosi hyvälle - vähän meinasi aamupala tökkiä vatsassa. Joku meni pieleen, kun kummallakin oli vatsavaivoja. Mulla kuitnekin juoksu kulki, ja nesteet imeytyi. Kulmakkopuron kohdalla oli pakko pitää tekninen tauko. Vessareissu venähti sen verran, että Pete ei jäänyt odottelemaan, ja minulla meni hetki saada hänet sitten kiinni. Aika kovaakin juoksin välillä - ei sinni antanut periksi sitä että yksin pitäisi mennä...Lopulta sainkin Peten kiinni ja jatkoimme matkaa yhdessä. Petrillä ei vatsavaivat helpottaneet, minulla vessatauko toi niihin helpotuksen. Juoksu tuntui kuitenkin helpolta ja mukavalta. Mutaisimmat ja teknisimmät paikat kävelimme suosiolla.

Matka jatkui hitaanlaisesti - Peten oli helppo antaa väliaikatietoja etenemisestä, hän oli reitillä jo viime vuonna. Jussinkämpälle tullessa olimme olleet yli tunnin pidempään matkalla kuin mitä Pete viime vuonna. Minulla oli 15 kilometrin paikkeilla tuntunut ensimmäisen kerran polvessa. Silloin ajattelin että vähän huonosti astuin, kyllä tämä tästä. Laskeutuminen Jussinkämpältä kohti Kitkajokivartta oli kuitenkin jo melkoisen vaikeaa. Itku pääsi kun tajusin, että tällä polvella ei muuten lähdetä ylittämään Konttaista ja Valtavaaraa. Kävelin jyrkimmät paikat sivuttain, ja matkaa oli takana alle puolet. Petri - aina niin romanttinen ja kannustava - tuumasi että "ei se vollottamalla kummene, alahan tulla". Tottahan tuo oli. Jälkeenpäin vain naurattaa moinen kommentti.

Polvivaivasta huolimatta oli aivan ihanaa hölkätä/kävellä/taiteilla pitkin Kitkajokivartta. Maisemat oli mahtavia, meno maistui ja kaikki tuntui olevan hyvin. Paitsi alamäissä. Onneksi niitä ei niin paljoa tuolle välille mahtunut. Petrin vatsa lopetti kokonaan toimimasta, ja hän sanoi jättävänsä leikin kesken Juumaan. Oli helppo kompata - en minäkään jatka. Matkan edetessä välillä tuntui että hyvinhän tämä sujuu, kyllä minä jatkan. Ja aina kun vähänkään maasto vietti alaspäin, olin valmis soittamaan pelastuspartion paikalle. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisin ehkä päässyt Konttaiselle saakka. Sen jälkeen olisin ollut niin romuna, että saisin unohtaa kaikki muut kivat kisat mitä tänä kesänä on tai voisi olla tulossa. Ilmoittautuminenhan on vain NUTSPallakselle heinäkuussa.

Viimeiset kilometrit ennen huoltoa kulki samaa reittiä pikamatkalaisten kanssa Pientä karhunkierrosta pitkin. Porukkaa lappoi ohi, ja me vain taapersimme omissa pienissa kuplissamme eteenpäin. Ei paljon juttu luistanut kummallakaan. Sitä vain odotti sitä huoltoa. Harmitti vähän, kun olisi ollut juostavaa baanaa vaikka kuinka paljon ja menohalujakin olisi ollut, mutta polvi ei kestänyt kuin 20 metriä kerrallaan, ja sitten kipu oli sietämätön - se säteili lumpion alta säärtä pitkin aina jalkaterään saakka. Jossain vaiheessa epäilin jo marssimurtumaa. Mutta ei se ole murtunut, koska nyt, kolme päivää kisan jälkeen jalat on sen tuntuiset kuin en olisi viikkoon juossut. Mulla loppui vesikin jossain vaiheessa, mutta "ei se haittaa, se huolto on ihan tuossa mutkan takana". Onnistuin tällä ajattelumallilla sitten vielä ihan loppumetreillä järjestämään nestehukankin. Siitä olen kärsinyt eniten kisan jälkeen.

Kun viimein pääsimme sinne huoltoon, aikaa lähdöstä oli mennyt reilu 6,5h ja matkaa oli oman mittarin mukaan taitettu lähes 35km. Ilmoitimme molemmat järjestäjälle että tää oli tässä, emme jatka. Söin vähän huollon antimia, täytin juomapullon ja hyppäsin bussiin. Kotijoukoille lähti viesti "DNF molemmilla. 35 kilsaan jäätiin. Mulla ei polvi kestäny ja Petellä oli mahan kanssa ongelmia". Vastaus:
"Täällä seurantakomitea on jo hetken arvuutellut, että ei ehkä ole huippupäivä. Hieno suoritus kuitenkin. 💕💗💚💛💪👄👍💃💏💋💝👏". Luulen että tyttäremme on osallinen tuohon viestin loppuosaan, jossa oli myös sateenkaaria ja yksisarvisia.

Kokonaisuudessaan ihan huippupäivä, vaikka se mitali jäikin saamatta. Kunto olisi riittänyt, olo oli alkuvaikeuksien jälkeen loistava, ja fiilis hyvä. Totta kai loppua kohden mieliala vähän laski, mutta kun sai sen keskeytyspäätöksen puettua sanoiksi, ja sanottua ääneen, tuli helpottunut olo. Mun ei tartte rikkoa itteäni enempää kuin jo olen rikki. Tätä retkeä voi pitää erinomaisena pitkänä treeninä Pallasta ajatellen, eli reissu ei mennyt hukkaan. Opin myös paljon. Oma asenne ratkaisee monta pulmaa. Energiaa pitää tankata, ja vaikka ei olisi pitkä matka huoltoon, niin sitä vettä voi ja saa pyytää ohikulkijoilta tai ottaa vaikka purosta. Ei kannata päästää itseään kuivumaan vain "koska huolto on ihan kohta". Se ei välttämättä ole ihan kohta.

Palautuminen on lähtenyt hyvin käyntiin. Kroppa on ollut vähän sekaisin (ruokahaluttomuutta ja muuta epämääräistä), mutta olotila on hyvä, ja lihaskipuja ei ole ollut juurikaan. Huomenna ajattelin jo uskaltaa laittaa lenkkitossut jalkaan. Olen Ruotsin Malåssa, ja tuossa mökin vieressä kohoaa sen näköinen kukkula, että pakko käydä katsoon millaiset maisemat sen päältä on ;)

Kiitokset matkaseuralle ja järjestäjille. Taas ihan huipputapahtuma! Ehdottomasti ensi vuonna uudestaan - Maaliin saakka!