NUTS Ylläs-Pallas 55km - hienoja maisemia ja ihania ihmisiä (DNF)

 Heinäkuun puolivälissä juostiin Pallas-Yllästunturin upeissa maisemissa NUTSYlläs-Pallas-Hetta. Minä olin ilmoittautunut 55km matkalle. Revanssihenki oli korkealla karhunkierroksen keskeytyksen jälkeen, ja tiesin että selvitän reitin kunnialla, johan sen viime vuonna kolusin haastavissa oloissa läpi.

Karma puuttui peliin karulla tavalla lähtöä edeltävänä päivänä (kolme päivää ennen starttia). Pudotin vahingossa koiran flexin (Mallia kuormaliina, painaa toista kiloa) suoraan vasemman jalan pottuvarpaan päälle. Pahin isku osui juuri kynnen ja kynsinauhan rajalle. Varpaan kynsi alkoi tummua saman tien, ja epäilin jo hetken murtumaa, niin kipeä se oli. Kakkosvarpaaseen nousi mustelma nivelen kohdalle. Siinä jalka taivasta kohden sohvalla maatessa mietin että näinköhän jäi Pallas valloittamatta. Jos ennen tätä onnettomuutta olin pohtinut kisastrategiaa tyyliin riskillä All in vai maltillinen varma suoritus, niin nyt jouduin punnitsemaan startatako vai eikö startata.

Ensiapua. Kylmää ja kohoa. Yöllä jouduin vielä puhkaisemaan kynnen, että sain paineen tunnetta kynnen alta vähemmäksi.

Torstai aamuna lähdimme koko perhe ajelemaan kohti Hettaa. Päätin, että teen lopullisen päätöksen startista lauantai-aamuna. Varvasta särki ja jouduin yötä vasten ottamaan särkylääkettä. Eihän mulla sinni sitten antanut periksi jättää lähtemättä. Olin tätä reissua varten ostanut Hokan ATR Challengerit, mutta ne on kärjestään sen verran kapeat, että päädyin Inovin xtaloneihin kisakenkänä. Inoveissa on enemmän tilaa varpaille, eikä tuo kipeä pottuvarvas enää lauantaina niin kipeä ollut.  Sain itseni vakuuttumaan, että on ihan ok lähteä jalkapuolena rakkaan ja kivikkoon rymyämään. Olin myös varma, että varvas turtuu matkalla.

Olimme Pallaksella hyvissä ajoin ennen starttia. Mieliala oli loistava, ja malttamattomana odotin lähtötorven törähdystä. Viimein torvi soi, ja reilu 600 polkujuoksun ystävää lähti kapuamaan Pallaksen kuvetta ylöspäin. Olo oli mahtava ja huippu läheni hyvää vauhtia. Välillä oli juostavampaa pätkää ja välillä sai tunkata tosissaan ja katsoa tarkkaan mihin astuu. Pari kertaa potkaisin epähuomiossa kiveen, mutta työnsin epämiellyttävät tuntemukset mielessäni taka-alalle. Normaalia tarkemmin kyllä katsoin mihin astun, ja hieman varoin kipeää varvasta alusta saakka. Olin ennakkoon rytmittänyt etenemiseni niin, että 25min juoksua ja 5min kävelyä. Kävellessä tankkasin geeliä ja toteutin rytmiä orjallisesti. Vaikka olisi ollut juostavaa baanaa, niin kävelytauolla kävelin, vaikka olisin sitä ennen kävellyt koska on ylämäki tai vaikeampaa alustaa.

Jossain Taivaskerolta alas laskeutuessa potkaisin varpaan kunnolla kiveen. Kiroilin varomattomuuttani. Polku on tuolla melko kivistä, ja huomasin varovani askeleitani. Matka kuitenkin eteni ja meno tuntui hyvältä. Aavistuksen ehkä alamäkijuoksu tuntui polvissa, mutta en antanut sen häiritä, olin lähtiessä teipannut molemmat polvet, jos se vähän antaisi armoa. Myöhemmin - illalla teippejä irti repiessäni tuumasin niiden olleen lähinnä vitsi. Juostessa varpaaseen sattui sen verran, että jouduin astumaan jalan ulkosyrjälle. Jossain vaiheessa huomasinkin että pikkuvarpaaseen tulee rakko. Näillä kengillä ensimmäinen laatuaan! Nammalakuruun tultaessa riisuin takin vyötärölle ja pikaisen tankkauspysähdyksen jälkeen matka jatkui ihanaa hiekkabaanaa kohti Montellin majaa. Jo kaukaa näin, että perhe oli siellä kannustamassa ja tyttäreni tuli vastaan. Pikaiset kuulumisten vaihdot ja matka jatkui. Takana oli 14km ja aikaa oli mennyt kolmisen tuntia. Ihan hyvässä vauhdissa siis olin. Petri sanoi kotimatkalla, että juoksu oli jo tuolloin kaukana rennosta - näki että varon toista jalkaa. Olo oli vielä tuossa vaiheessa kuitenkin hyvä, ja menohaluja riitti. 

Matka jatkui kohti ensimmäistä huoltoa mukavaa, hieman ehkä kivikkoista baanaa pitkin. . Löin varpaani useamman kerran kiveen "helpolla" pätkällä ennen nousua, ja se söi naista. Lumikerolle noustessa tuntui ensimmäisen kerran, että reisistä loppuu jerkku. Varpaaseen sattui. Vasen polvi alkoi ilmoitella, että askel on kaukana optimaalisesta. Lumikerolta alastulo olikin sitten melkoinen taistelu. Varoin potkimasta kipeää varvasta kiviin. Asentoni oli vähän kallellaan, koska selkä alkoi mennä jumiin. Oli nälkä. Aloin miettiä joutavia. Tuntui että huoltopiste ei tule ikinä. Aloin olla kiukkuinen ja kipeä. Olin sitä mieltä, että juoksuhommat saa mun osalta jäädä tähän.  Rupean nypläämään pitsiä. Tai opettelen juomaan kaljaa. Pitsinnypläykseen hermot ei ehkä riitä.  Alamäissä polviin sattui, ja jouduin pysähtyä venyttelemään etureisiä useamman kerran, että pääsen alas. Jossain vaiheessa, kun pysähdyin taas venyttelemään, takareisi kramppasi. Takaa tuleva kaksikko näki tuskailuni ja kysyi tarvinko suolaa. Ei kiitos, mulla on. 2 suolatabua naamariin. Toinen upposi suosiolla, toinen jäi suuhun pyörimään. Enkö s**na osaa edes tablettia niellä! Ehkä seitsemännen yrityksen jälkeen yökkäsin tabun polun sivuun, ja totesin että 1 riittää. Yritin juoda niin paljon kuin uskalsin ilman että neste jää hölskymään vatsaan.

Vihdoin se huoltopiste tuli, ja olin sitä mieltä että tämä oli tässä. Pari sipsiä, ja nestepullojen täyttö, pikainen vessareissu ja niin vain löysin itseni taas reitiltä. Väliaikapisteen jälkeen, kun edessä oli juostavaa baanaa silmänkantamattomiin, jalat teki totaalisen stopin. En voinut juosta enää yhtään, vaikka mieli teki. Etureidet oli aivan lopussa, ja oikean jalan nilkka ihan tulessa. Kipeä pottuvarvas tuntui siltä, että siinä on kynsi irti. Olin ennen Hannukurun huoltoa suunnitellut laittavani rakkolaastarin pikkuvarpaaseen, mutta en ollutkaan uskaltanut ottaa kenkää pois. Pelkäsin sen olevan täynnä verta vammautuneen varpaankynnen irtoamisen jäljiltä. Kellon mukaan matkaa oli takana 30km. Olin fyysisesti ja henkisesti aivan lopussa. Se kiroilun määrä kun tajusin että en ehkä ehdi edes Pyhäkeron huoltoon ajoissa. Saati maaliin. Teki mieli palata takaisin Hannukuruun. Porukkaa lappoi helpolla polulla ohi oikealta ja vasemmalta. Nopeimmat hyppäsi yli. Mua harmitti. Kaivelin repusta pähkinäpussin, ja siinä eteenpäin laahustaessa pureskelin pähkinöitä. Tyhmyyttäni en ollut syönyt huollossa kunnolla - vain pari sipsiä ja banaaninpala. 

Alkumatkasta olin jonkun aikaa roikkunut erään seurueen mukana, ja rupatellut heidän kanssaan. He jäivät jossain vaiheessa evästelemään, ja nyt saivat sitten minut kiinni. Heidän vauhti oli alussa sopinut mun vauhtiini, ja olisi ollut sitä edelleen, mutta en vain saanut sen vertaa jaloista irti että olisin jäänyt heidän peräänsä roikkumaan. Vai olinko kenties niin syvällä omassa surkeudessani että ei edes kiinnostanut yrittää? Nyt jälkeenpäin en voi olla miettimättä, että loppuiko multa todellisuudessa pää eikä jalat? Luultavasti molemmat. Aina hyvän hetken koittaessa kun yritin hölkätä, se vain ei kertakaikkiaan onnistunut. Ylämäet oli ainoita joissa jotenkuten etenin ilman kipua. Tasaisella varpaaseen sattui ja alamäissä tuntui että polvet irtoaa.

Jossain vaiheessa sain seurakseni Villen, jolla oli myös vaikeuksia jalkojen kanssa. Matka meni mukavammin kun oli juttuseuraa. Vauhti oli hidastunut ihan hiipimiseksi. Sioskuruun tullessa katsoin että 16km Hettaan ja 4h aikaa. Ehtiihän tässä. Ei muuta kuin Pyhäkeron yli, pikainen huolto ja reipasta marssia maaliin. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä epävarmemmaksi kävin. Jossain vaiheessa turvajuoksijat saavuttivat meidät ja Ville meni menojaan. Pyhäkeron huippu saavutettiin noin kello 21. Olisi tunti aikaa päästä alas huoltoon jos mielisin jatkaa. Polviin sattui. Varpaan päälle ei kestänyt varata painoa juurikaan. Turvajuoksijat tsemppasivat. Minä purin hammasta yhteen ja yritin päästä alaspäin. Askeleet oli pieniä tipuaskelia. Kiroilin. Teki mieli itkeä, mutta en kehannu. Matka tuntui loputtoman pitkältä. Viime vuonna tuohon väliin meni ehkä puolisen tuntia, jos sitäkään. Nyt huipulta huoltoon kului 1,5h aikaa. Kello oli 22.30 kun tulin huoltoon. Yrittivät sieltä huudella josko söisin jotain, mutta ilmoitin että haluan pois täältä, ja jatkoin matkaa. 1,5km tielle ihanaa neulasbaanaa. Helpotus oli suuri, kun auto oli odottamassa hiekkatien päässä. Minun matkani keskeytyi 46km kohdalle ajassa 11:01. Käytin viimeiseen 10 kilometriin 3 tuntia.

On hirmu helppoa jossitella. JOS en olisi loukannut varvastani,olisinko päässyt maaliin saakka? JOS olisin ottanut särkylääkettä, olisiko se vienyt pahimman terän kivulta, ja olisin ehtinyt huoltoon ajoissa ja siitä maaliin? Tiedän että ilman tuon varpaan varomisen tuomaa lisärasitusta olisin päässyt maaliin. Muusta en tiedä. Turha jossitella. Vaikka kaipa se kuuluu asiaan kun käsittelee pettymyksiä. Vielä enemmän minua harmittaisi, jos en olisi edes yrittänyt. Toisaalta, kisaa seuraavana päivänä jalkaterä oli niin turvoksissa, että edes crocs ei mahtunut kunnolla jalkaan ja käveleminen oli silkkaa tuskaa. Olisinko säästänyt varpaankynnen jos en olisi startannut? Luultavasti en.

Tälle kesää kisat oli tässä. Vähän tekisi mieli käydä joku pikamatka kipasemassa, että saa edes yhden onnistumisen tälle kesälle. Ensin pitää palautua kunnolla tästä ja parannella tuo varvas (joka on tätä kirjoitettaessa kamalan näköinen, mutta ei enää kipeä) siihen kuntoon että uskaltaa laittaa lenkkarit jalkaan.

Kiitos jälleen kerran NUTSin porukalle ja ihanille talkoolaisille mahtavasta tapahtumasta. Erityiskiitos Saaralle, Antille ja Matille - mahtavalle turvajuoksutiimille joka saatteli minut alas Pyhäkerolta ja tsemppasi ottamaan sen seuraavan askeleen. Ilman teitä olisin varmaan jäänyt sinne. Kiitos myös Villelle, jonka kanssa taaperrettiin melkein loppuun saakka. Ensi vuonna uudestaan!