NUTSPallas 55km - elämäni ensimmäinen ultramatka

Ajoimme Hettaan jo torstaina, jotta perjantaina ehtisi keskittyä rauhassa ja vähän herätellä kroppaa. Matkalla seurailimme sääennusteen kehittymistä, lauantaille oli ennustettu vesisadetta ja kevyttä tuulta. Lämpötilakin laskisi 12-13 asteen paikkeille. Minulle sopiva keli siis tulossa. Illalla päästyämme majapaikkaamme Ounaslomien mökkiin, otimme vielä pyörät alle ja kävimme tervehtimässä tuttuja kisakeskuksessa.

Perjantai oli kaunis päivä, parikymmentä lämmintä ja aurinko paistoi. Kun olimme seurakaverini Ollin kanssa käyneet hakemassa numerolaput ja kisakassit, ja Petri oli saanut vuokraamansa maastopyörän, päätimme yksissä tuumin ajaa Ylläkselle katsomaan 134km ja 26km kisojen lähdöt. Vähän meinasi jo itseäkin jännittää, ja ihan hyvä ajatus oli lähteä kisahumua seuraamaan, että sai vähän muuta ajateltavaa. Ostimme pojan kanssa ihan vasta uuden järjestelmäkameran (Canon EOS100D), ja sillä sitten räpsin kuvia kisahumusta Ylläksellä.

Pitkämatkalaiset lähdössä taipaleelle.

Ylläs. Sielä ne pitkämatkalaiset taivaltavat.

Tulimme Ylläkseltä takaisin vasta aika myöhään illalla, kämppiksemme Riikka, Merja ja Jukka olivat jo nukkumassa. Kuitenkin vielä hieman söin pastaa ja painelin itsekin pehkuihin.

Lauantaina aamulla herätessämme oli vielä poutainen sää, mutta siinä aamutoimien aikaan alkoi Hetassa tihuuttaa vettä. Lähdimme kohtuu hyvissä ajoin ajamaan kohti Pallasta, jonne saavuimme noin tuntia ennen starttia. Vettä vihmoi ja tuuli oli todella kova. Järjestäjät kehottivat pukemaan takkia päälle, tunturissa tuuli 20m/s ja ilman lämpötila tuntuu iholla kuin olisi -3 astetta. Mietin että miksi piti jättää se kuoritakki Hettaan. Minulla oli päällä pitkät juoksuhousut, tekninen t-paita ja seuran juoksutakki. Vedin maaliin menevästä varustekassistani ensin päälle pitkän juoksupaidan. Hetken tilannetta kuulosteltuani vedin myös ohuen Salomonin mikrofleecetakin. Käytännössä siis kaikki mitä oli mukana. Tuubihuivi korvien ja kaulan suojaksi lippiksen alle, ja niillä oli pärjättävä.

Kävi mielessä, että kannattaako lähteä ollenkaan.

Lähdin kuitenkin. Mieliala oli korkealla, ja siinä jonossa Pallaksen kuvetta kivutessa oli aivan mahtava fiilis. Sade piiskasi sivulta, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin jo likomärkä, mutta se ei haitannut yhtään. Seurasin kellosta juomis- ja syömisaikataulua, ja tuntui että aika kului kuin siivillä, mutta matka eteni hitaanlaisesti. Ensimmäiseen 10 kilometriin meni aikaa 2 tuntia. Alkuperäisen 10 tunnin aikatavoitteen olin haudannut jo ennen lähtöä keliolojen arvaamattomuuden takia. Pääasia että pääsen maaliin järjestäjän asettaman 12 tunnin puitteissa.

Alun nousua jonossa. Vielä hymyilyttää.

Reitin alkupätkä oli siis melkoista nousua - ei kovin jyrkkää, mutta ei kuitenkaan minulle enää juostavaa. Eipä siinä letkassa olisi juosta pystynytkään. Heti kun tuli hieman helpompaa, ja alamäkeä, hölkkäilin helpon tuntuisesti eteenpäin. Ja ylämäet kävelin reipasta vauhtia. Matkanteko maistui ja vaikka keli oli kamala, jotenkin tuntui hirmuisen hyvältä koko ajan. Näkyvys oli paikoin todella huono, ja tosissaan sai keskittyä reittimerkkien seuraamiseen. Onneksi oli vielä muita ihmisiä ympärillä, että siinä jonon jatkona sitä vain eteni. Ja koko ajan silmä tarkkana sai katsoa mihin astuu, alusta oli todella teknistä louhikkoa ja rakkaa. Oman lisämausteensa toi se että välillä polku oli muuttunut puroksi. Eli alkuperäinen suunnitelmani hölkätä alamäessä aina kun mahdollista, ei oikein toteutunut, kun en uskaltanut juosta liukkailla kivillä. Toisaalta ehkä hieman liikaa mietin jaksamistani, edessä oli kuitenkin elämäni pisin matka juosten.

Matka eteni siis hitaasti mutta varmasti tunturissa. Välillä reitti laskeutui kuruun, ja näkyvyys hieman parani. Jo alkumatkasta vatsani ilmoitti että pizza ei ehkä ole se paras tankkauseväs, ja jouduin pitämään pari teknistä taukoa. Toisen puskassa ja toisen ihan vessassa autiotuvalla. Kun sain asiani toimitettua, askel keveni kummasti. Ja reittikin muuttui alun louhikon jälkeen melkeinpä soratieksi. Hetken matkaa taivalsin saman Rovaniemeläisen herran kanssa, joka tarjosi Karhunkierroksella pähkinöitä. Kiitin häntä niistä. Lumikeron huiputin hänen kanssaan yhtä matkaa taivaltaen, mutta polun muuttuessa helpommaksi lähdin omille teilleni.

Tunturissa jotenkin tuntee olonsa pieneksi. Mielialat vaihtelivat silkasta euforiasta hyvin hyvin synkkiin mietteisiin. Joskus vähän ennen ensimmäistä huoltoa - siis puolimatkan krouvia - polviini alkoi sattua. Päätin pysähtyä teippaamaan ne ennen kuin ne tulee liian kipeiksi. Pienen huoltotauon jälkeen matka taas jatkui, mutta hienoinen alakulo valtasi mielen. Onneksi sumusta tupsahti pari turvajuoksijaa ja muitakin juoksijoita, ja siinä lörpötellessä omakin mieliala koheni. Huoltoon tullessa oli kuitenkin sen verran mieli maassa, että piti toimittaa huolto melko nopeasti, etten jäisi siihen. Olin käyttänyt ensimmäiseen puolikkaaseen 6 tuntia aikaa.

Näkymä Pallakselle. Tuolla sumussa sitä taivallettiin.

Onneksi reitti helpottui ja matkanteko hieman nopeutui. Polvet vain hidastivat menoa alamäissä. Aina välillä sumusta kuului ääniä, ja välillä mietin onko edessä ihminen vaiko reittimerkki. Molempia siellä oli, vastaan tuli joitakin vaeltajiakin. Siellä yksin sumussa oli aikaa kyllä miettiä homman mielekkyyttä moneen kertaan. Saavutin erään pitkämatkalaisen, ja kuljin jonkun matkaa hänen kanssaan rupatellen. Jossain välissä hänen täytyi kuitenkin jäädä kenkiään korjailemaan, joten jatkoin taas matkaa yksin.

Kun 35km kilahti mittariin, lähetin Petrille viestin, että 20km matkaa maaliin, vaikeaa ja hidasta on. Olin juuri aloittanut hitaan nousun kohti Pyhäkeroa. Petriltä tuli viesti että huollossa odottaa lämmin mökki. Sitä kohti siis, 7km matkaa. Nousu tuntui ikuiselta. Aina sumun seassa kohosi jotain, oliko synkkä pilvi, vai taas uusi valehuippu, vaikea sanoa, kun näkyvyys oli max. 10m. Mitä ylemmäs nousin, sitä kylmemmäksi ilma kävi, ja alkoi oikeasti palella. Naamaan iski pientä jäätihkua sivulta, ja kylmä tuntui menevän jo valmiiksi kipeisiin polviin entistä pahemmin. Ajatus keskeytyksestä hiipi mieleen. Mutta ennen kuin voi keskeyttää, pitää päästä alas.

Pyhäkeron jälkeen huollossa odotti lämmin mökki.

Kaikki loppuu aikanaan, ja  viimein se alamäkikin alkoi. Jonkun matkaa tultuani tuttu hahmo seisoi rinteessä. Petri oli tullut vastaan. Kysyin paljonko on huoltoon, olen aivan jäässä ja pissattaa. 1,5km. Mutta ei pystynyt juosta kun tuntui että rakko halkeaa. Heti kun tuli ensimmäiset puun tapaiset vastaan, oli pakko mennä puskaan. Sen jälkeen kyllä askel keveni taas, ja rullailin huoltoon sen mitä kylmästä kankeilla jaloilla pääsin - eli H.I.T.A.A.S.T.I.  Huollossa täti sanoi, että tärisen siihen malliin, että onkohan järkevää jatkaa. Sanoin että käyn vähän lämmittelemässä ja jatkan sitten. Hetken siis ihan rehellisesti lämmittelin lämpimässä autiotuvassa, venyttelin hieman ja söin. Nappasin Petrin tuoman kuoritakin päälle ja lähdin matkaan. Enää en luovuta.

Loppumatka menikin sitten joutuistasti helppoa polkua ja tietä pitkin hölkäten. Yritin olla välittämättä siitä, että joka askeleella tuntui kuin olisi raastinraudalla riivitty päkiää. Polvetkin olivat toipuneet lämpimässä sen verran, että pystyin ihan oikeasti juoksemaan. Toki väsymys painoi sen verran, että vauhti oli melko hidasta, mutta kuitenkin eteenpäin vievää. Petri ajoi pyörällä vierellä, ja siinä rupatellessa kilometrit vähenivät huomaamatta. Siinä vaiheessa kun asfalttiosuus alkoi, Pete lähti hakemaan autoa mökiltä ja minä tiesin pääseväni maaliin. 2km. 500m. 100m. Palanen sinistä taivasta näkyi kun kiihdytin loppukiriin. Olin maalissa ajassa 11:32:43.

Maalissa!

Lopuksi: Haastavat olosuhteet toivat kyllä oman lisänsä kisaan. Vielä pari päivää kisan jälkeenkin sitä miettii luonnonvoimien mahtavuutta ja omaa avuttomuuttaan luonnon armoilla. Näissä kinkereissä pakollisiin varusteisiin kuuluu aina avaruuslakana ja pilli, ja tuolla ne todella olisivat voineet tositilanteessa pelastaa paleltumiselta. Siis tilanteessa jossa ei voi enää jatkaa syystä tai toisesta eteenpäin kohti suojaa. Onneksi en niitä tarvinut, enkä ole kuullut että kukaan muukaan olisi tarvinut.

Kiitos kisajärjestäjille upeasta tapahtumasta, kiitos kaikille joiden kanssa sain taivaltaa ja erityiskiitos Petelle, joka tsemppasi lopussa.

Sain tietää matkalla Hettaan, että Ukkini on menehtynyt. Mummoni kuoli pari viikkoa sitten, joten heidän molempien muistoa kunnioittaen juoksin kisan surunauha käsivarressa. Niinä vaikeina hetkinä kun mietin keskeyttämistä, tuo nauha valoi voimia jatkaa loppuun saakka.

Seuraavana päivänä paistoi taas aurinko. Tuolla sitä sumussa taivallettiin. Ensi vuonna uudestaan, josko näkisi miltä maisemat näyttää tunturin päältä.

Kainuun vaarat yllättivät kuntoilijan - Jättiläisten yö 22,2 km

Elämä NUTSKarhunkierroksen jälkeen on ollut lähinnä autossa istumista ja juoksumotivaation etsimistä. Kesäkuussa tuli juoksukilometrejä ehkä kolmisenkymmentä, mikä on Pallasta ajatellen aivan liian vähän. Toisaalta lepokin teki hyvää, ja juoksumotivaatiokin sen myötä löytyi, ja uskalsin ilmoittautua Jättiläisten yöhön Kivesvaaralle. Matkana oli "Kainuulainen puolimaraton" eli 22.2km. Ja tuohon mahtuu järjestäjän ilmoituksen mukaan 800 nousumetriä. Aiemmin uhoamani tuplastartin kuitenkin jätin suosiolla väliin, ja päätin keskittyä yhteen onnistuneeseen starttiin.

22.2km matkan korkeusprofiili Polarini tallentamana. 

Kisaa edeltävät viikot ovat olleet tosi lämpimiä, ja kisapäiväkin oli helteinen. Onneksi tuuli hieman viilensi ilmaa. Hieman meinasi jännittää kuumuus ja sen aiemmin tuomat ongelmat nesteytyksessä.  Tänä vuonna lähdin yksin reissuun, muu perhe jäi mökille, eikä kaveriakaan ollut. Ajelin hyvissä ajoin kisapaikalle Kivesvaaralle ja kävin ilmoittautumassa. Ilmoittautumisen täti sanoi, että sinäkö se olet se rohkea nainen joka lähtee pitkälle matkalle! Jaa, ei sitten ollut muita naisia lähdössä. Koitin ilmoittautumislistoista katsoa millä numerolla pitkämatkalaiset miehet lähtevät, josko peesiin jäisin.

Liekö kilpailunumero ollut enne sijoituksesta. 

Olo oli ihmeen rauhallinen. Istuskelin odotellessa portaalla ja mietin syntyjä syviä. Sykemittarin laitoin valmiiksi paikantamaan itsensä ja etsimään sykkeen, ja ihan pistin merkille matalan sykkeen siinä odotellessa, yleensä kisaa odotellessa syke on kymmenen, jopa parikymmentä pykälää korkeampi jo ennen lähtöä. Kohta kuuluttaja kuuluttikin että kolme minuuttia lähtöön, ja siirryin lähtöviivalle iloisen joukon hännille. Yritin taas katsoa missä kanssakilpailijani ovat. Lähtölaukaus kajahti, ja joukko lähti matkaan. Se siitä peesiin tälläytymisestä, kaikilla kauhia kiire, ja minä jäin heti jälkeen! Ehkä pienellä kirillä olisin saanut heti alkuun jonkun pitkämatkalaisen kiinni, mutta arvelin että ehdin minä ne yhyttää myöhemminkin.

Juoksu kulki heti alusta asti tosi rennosti ja hyvin. Alamäkeen yleensä kulkee. Ensimmäinen nousu meinasi pistää puuskuttamaan, mutta omaan tahtiin tikutin mäkeä ylös. Viimein se huippu tuli vastaan, ja sitten pääsikin laskettelemaan taas pitkän matkaa. Olin jäänyt ensimmäisen kahden kilometrin aikana kaikista muista niin paljon, että en nähnyt enää ketään koko matkalla. Mitäpä tuosta, yksin jatkoin taivallusta ja nautin olostani. Juoksu oli rentoa ja helppoa, ja vaikka syke olikin vauhtiin nähden tavanomaista korkeammalla, se ei haitannut menoa yhtään. Onneksi olin ottanut oman juomarepun selkään, ensimmäisen ja toisen huollon välissä on aika pitkä väli, ja keli oli lämmin edelleen, vaikka kello oli jo lähellä kahdeksaa illalla. Hörpin kymmenen minuutin välein suolalla terästettyä vettä, ja se tuntui oikein hyvältä rytmiltä. Puolen tunnin kohdalla imaisin ensimmäisen geelin, ja totesin että sama rytmi loppuun asti.

Jossain kuuden kilometrin paikkeilla tein pienen pummin, ja hyvä fiilikseni vähän notkahti. Nopeasti sen kuitenkin sain takaisin, ja ihmettelin itsekin kuinka mahtavaa on vääntää umpimetsässä ylämäkeen. Mustikat näytti etelärinteillä olevan jo kypsiä, ja metsä täynnä elämää. Sääsket ja paarmat pörräsivät ympärillä, mutta antaapa niiden pörrätä.

Seitsemän kilometrin huollossa sain tietää olevani 10minuuttia miesten häntää perässä. Ei paha. Täytin juomapullot ja join urheilujuomaa ja jatkoin matkaa. Reitti jatkui lepposasti alamäkeen hiekkatietä pitkin, ja juoksu kulki. Vaivuin johonkin omaan kuplaan, jossa ei ollut tilaa kuin minulle ja minun jaloille, jotka veivät minua eteenpäin. Ylämäet kävellen, alamäet reippaahkosti rallatellen. Kympin kilahtaessa mittariin totesin, että jos näin etenee, niin Petrin ehdottelema 3,5h on aika lähellä (eka 10km taittui aikaan 1:25 ja risat). Noin puolessa välissä, 11km kohdalla olikin taas järjestäjän huolto, ja urheilujuomaa upposi. Samalla nappasin pari suolakurkun palaa, geelit tuntui tarttuvan ikävästi kitalakeen. Huollossa ollut mies kysyi onko näkynyt käärmeitä. En ole kyllä nähnyt, mutta ne kyllä minut kuulee kauas kun jytistän tulemaan, ja osaavat väistää.

Pian tämän jälkeen reitti kääntyi metsään. Ja siellä hetken katselin ihmeissäni että missä se polku on? Kainuulaisten käsitys polusta on nähtävästi hieman tallattu varvikko. Ainoa millä pystyi seuraamaan reittiä oli seurata reittimerkintöjä. Ja koska polkua ei ollut, niin aika tarkkaan sai kyllä katsoa omia jalkojaankin. Matkanteko hidastui selvästi. Mutta mitäpä tuosta! Hyvällä sykkeellä jatkoin eteenpäin. Toki jossain vaiheessa se että en päässyt enää paarmoja ja sääskiä karkuun alkoi hieman häiritsemään muuten niin hyvää menoa. Mietin, että korvanapit tai kuulosuojaimet voisi olla hyvät, ei kuulisi sitä jatkuvaa ininää ja surinaa. Tai joku jonka kanssa rupatella. Vähän meinasi pissattaakin. Päätin että pysähdyn lisäämään hyttysmyrkkyä ja pissalle heti kun tulee vähän aukeampi paikka. No niitä ei tullut, joten se siitä. Ylämäen jälkeen tulee alamäki, ja arvelin että nyt saa vähän etumatkaa paarmoihin. Oli sen verran teknistä laskua, että ei saanut. Kerran kompastuin johonkin kiveen, ja kerkesin siinä tasapainoa hakiessa mm. miettiä että eihän kukaan nähnyt, ja että lähtiköhän varpaankynsi. Tässä järjestyksessä. On ollut metsän villeillä eläimillä hauskaa katsoa huitomistani.

Viimein vaaran ylitys oli ohi, ja pääsi taas vähäksi aikaa metsätielle. Vähän aikaa sitä hölkättyäni tuli huoltopistekin, ja täytyy myöntää, että OFF purkki oli se mihin ensimmäisenä katseeni kiinnitin! Vähän vettä nassuun, offia paljon jokapaikkaan, ja eikun menoksi. 7km maaliin, tiesin että tää on tässä, mikään ei estä enää minua pääsemästä maaliin - ja vielä voittajana! Reitti jatkui hakkuuaukeaa aivan huikeissa maisemissa, ellei alusta olisi ollut sen verran kivinen, että piti seurata mihin menee, niin olisin varmaan unohtunut ihailemaan maisemia.

Kohta tuli taas tie, ja huomasin että viimeinen huolto ennen lopun nousuja on aivan mutkan takana. Ja aikaa oli sen verran, että se 3,5h on saavutettavissa. Huippua! 19km huollossa äkkiä vähän rusinoita ja urheilujuomaa naamariin ja sitten vain kohti maalia. Ylämäkeen. Pahanlouhoksen alku oli ihan helppoa kauraa, polku mutkitteli sen verran, että ehdin jo ihmetellä miten joku viime vuonna piti tätä pahana. No, kohta polku jatkuikin lähes suoraan ylöspäin. Ja minä puuskutin. Ja mäki tuntui loputtomalta. Pienin askelin tunkkasin menemään, ja mietin jo seuraavaa mäkeä. Loppunousukin on vielä jäljellä.

Viimein nousu loppui, ja pystyin hölkkäilemään hetken matkaa kohti viimeistä laskua. Se oli sama mäki joka alussa noustiin ylös. 3,5h aikatavoite oli karannut vain yhden kilometrin aikana tavoittamattomiin. Polvet oli jo sitä mieltä, että jos meinaan juosta Pallaksella, ota varovasti tämä lasku. Jos viime vuonna päästelin niin kovaa kuin uskalsin, nyt tulin tosi varovasti. Saatoin vahingossa astua sammakon päälle, ainakin kiinnitin huomioni pikkiriikkiseen sammakkoon joka oli jalkani kanssa törmäyskurssilla. Sen verran oli vauhtia kuitenkin, että en ehtinyt jäädä katsomaan mitä sammakolle tapahtui.

Viimeinen nousu. Älä kato ylös. Älä kato ylös. Pienin askelin. Pidä rytmi. Lääh Puuh! On se vain tiukka. Älä kato ylös. Ensi talvena vietän aikaa portaissa. Paljon. Älä kato ylös. Hitaasti mutta varmasti raahustin loppunousua ylöspäin, viimeisen kumpareen päällä oli järjestävän tahon edustaja kannustamassa! Enää vähän matkaa. Siellä se maali jo on! Juoksin viimeiset pari kymmentä metriä maaliin ja olin Voittaja! Ajassa 3.47,38 ja kaikista kilpailijoista viimeisenä. Itseni lisäksi voitin 22km kisan naisten sarjan, ja sekös vähän meinaa välillä hymyilyttää...

Ottihan voimille, mutta olipahan mahtava reissu! 

Kiitokset järjestäjille mukavasta tapahtumasta! Reitti oli hyvin merkattu, ja muutenkin järjestelyt toimi. Erityiskiitos lätyistä, ne oli tosi hyviä.