Wannabe kestohölkkääjä Karhunkierroksella

Nyt kun liikkuminen vihdoin onnistuu kahden jalan, ja yhden kepin, varassa konttaamisen sijaan. Tunnen olevani henkisesti valmis, lähes objektiivisesti, arvioimaan karhunkierroksen kestohölkkäysyritystäni.

Vuosi sitten herännyt kiinnostus metsäpoluilla suoritettavia juoksuharjoitteita kohtaan, johti lievässä mielenhäiriössä tapahtuneeseen ilmoittautumiseen NUTS Karhunkierroksen 53km polkujuoksuun. Talven harjoitteet menivät aikalailla Oravamäen Maijan maraton-ohjelmaa(Edistyneiden_maraton_ohjelma.pdf) seuraten, vaikka en kovin edistynyt ollutkaan.

Lumien jo sulettua, ja juoksutapahtuman hyvää vauhtia lähetessä, alkoi takaraivossa kirkastua totuus lenkkipaikkojeni latteuden ja Kuusamon maisemien mäkisyyden välillä. Niinpä aloin apinan angstilla tampata kaikkia tielleni eksyneitä mäkiä ja portaita sillä seurauksella, että kaksi viikkoa ennen starttia oikeaan pohkeeseen iski kohtalaisen raju penikkatauti. Juoksuharjoitteita en voinut tehdä lainkaan, näinä herkistelyviikkoina, ja vajosin hienoiseen epätoivoon. Parilla kevyellä pyörälenkillä kuitenkin kävin pitääkseni kropan ja mielen edes jotenkin ojennuksessa.
Rukalla kävin starttia edeltävänä päivänä hölkkäämässä kolmen kilometrin testilenkin, jolla testasin jalankunnon lisäksi penikkataudin vuoksi ostamiani kompressiosukkia. Jalka kipuili hieman, mutta ei niin paljon että olisin malttanut jättää startin väliin. Jalkojen vaste ei tosin ollut kahden viikon juoksemattomuuden vuoksi ihan totutunlainen.
  
Starttiaamuna aurinko paistoi täydeltä terältä, luoden juuri lumikeleistä vieroittuneelle hölkkääjälle hornankattilaan verrattavan mikroilmaston. Alunperin puhtaasti sykkeisiin perustuva etenemissuunnitelmani kelpasi lähinnä rektuumin silittelyyn, pumpun tavoitellessa ennätyslukemia heti ensiaskelilla. Näppäilinkin sykemittarin näyttämään geelien nauttimisajastinta sykkeiden sijaan, ja suuntasin kohti Oulangan metsiä ihan fiilispohjalta. Vasen polvi alkoi hieman kipuilla kymmenen kilometrin jälkeen, mutta ei haitannut yhtään kun oli niin hyvä fiilis.  

Kun satakiloinen, keski-ikäinen, hylkeen keskivartalolla varustettu mies hyppelehtii kesäsäällä juurakoissa - sille tulee ensin kuuma, ja sitten sille tulee isosti hiki. Paitsi että tällä kertaa ei tullut se hiki, vaikka juoksureppu oli kyllä suolan peitossa, niin paita pysyi kuivana koko matkan. Laskin alussa, että ehdin kitkajoelle kolmessa tunnissa, ja että voin täten juoda 0.75 litraa vettä tunnissa ennen joesta tehtävää täydennystä. Ja tämä olisi normaalisti ollutkin ihan riittävä määrä, mutta vallinneessa lämpötilassa litra tunnissa olisi lienee ollut lähempänä todellista tarvetta. Rukan läheisyydessä tiedostin jo itsekkin, että nyt taitaa miehessä olla muutakin kuivaa kuin vain jutut.

Juoksu kulki kuumuudesta ja hienoisesta nestevajeesta huolimatta mukavasti Juuman huoltopisteelle saakka, jonne saavuin noin viiden tunnin jolkottelun jälkeen. Mutta sitten ensikertalainen teki karmaisevan amatöörivirheen. Pieneen janon- ja näläntunteeseen suklaakeksit ja urheilujuoma maistuivat hieman liiankin hyvin korkeilla kierroksilla viimetunnit käyneelle matkamiehelle. Tästähän seurasi sitten pakin totaalinen jumiminen heti matkantekoa jatkettuani, ja aina kun yritin juosta tuntui että kaikki lentää pihalle. Ihan niin totisella mielellä en tapahtumaan lähtenyt, että olisin helteisessä metsässä halunnut luopua juuri nautituista nesteistä juoksuaskelten toivossa. Niinpä päätin jatkaa matkaa kävellen, kunnes paine mahassa hellittäisi. Välillä toki nautin ylimääräistä suolaa siinä toivossa, että imeytymisprosessi nopeutuisi, mutta laihoin tuloksin. Vatsa tokeni noin kahdessa tunnissa, mutta mahan toimimattomuuden aikana jalat olivat menneet ihan tönköiksi. Helposti juostavaa polkua ja tien pätkää olisi ollut tarjolla vaikka millä mitalla, mutta jalat eivät vaan enää toimineet.

Sitten kun totuus juoksukyvyttömyydestä hiipi tajuntaani, alkoi ketuttaa. Fiiliksen romahdettua tulin myös turhankin tietoiseksi vasemman polveni tilasta ja pariviikkoa juoksuhommiani häirinneet penikkakivutkin olivat nyt ihan omaa luokkaansa. Viimeiset 14 kilometriä olivatkin erittäin hidasta via dolorosaa. Mielessä pyöri kipujen ja keskeyttämisen lisäksi lähinnä vain sosiaalisen median täyttäminen #perseestä-sisällöllä. Tyydyin kuitenkin yhteen säyseään #läskilläkuuma päivitykseen, koska eihän sitä nyt ikävistä fiiliksistä päivitellä.
Konttaisen huollossa mieleen hiipi uudestaan ajatus keskeytyksestä, mutta jatkoin äkkiä kärsimystaivaltani ettei ajatus vain ehtisi muuttua toiminnaksi. Lopun alamäet kipeillä jaloilla olivat aivan syvältä. Etenemisnopeus oli välillä vain 2km tunnissa, eli melko verkkaista tahtia tuli paarustettua. Maalissa päällimmäinen ajatus oli vain, että se oli sitte sellanen reissu. Maalilinjan ylittäminen ei sillä hetkellä aiheuttanut mitään suuria onnen tuntemuksia loppumatkan vaikeuksien ja päällä olevien kipujen vuoksi, jonka vuoksi päätinkin antaa lopullisen tuomioni reissun hyvyydestä vasta hieman palauduttuani koettelemuksesta.

Eipä varmaan moni uskoisi, että tässä on käynnissä lennokas loppukirini. 

Vaikka seuraavan 12 tunnin aikana liikuin pidemmästi konttaamalla kuin jalkojen päällä, niin mieleeni alkoi kuitenkin hiipiä ajatus reissun ainutlaatuisesta hienoudesta. Olihan oikeasti hieno kokemus! Oppia tuli reilusti, kun mikään ei kelistä ja tietämättömyydestä johtuen mennyt niin kuin oli ajatellut. Lopun via dolorosa oli myös opettavainen matka oman mielen sopukoihin, ja hieno muistutus siitä että joskus on vain syytä jatkaa matkaa vaikka vituttaakin. Kiitos NUTSille hienosta tapahtumasta.

Kuuma, kostea, hikinen NUTSKarhunkierros 33k – kun mikään ei mennyt niin kuin piti

Kauden ensimmäinen startti. Tavoitteet korkealla, mutta realistiset, viimeiset mäkivedot ja treenit vielä vahvistivat käsitystäni siitä, että alle 5h on lastenleikkiä, vaikka reitti onkin raskas. Toisin kävi.

Minähän vaihdoin 53 kilometrin osallistumisen tuohon lyhyempään matkaan sen jälkeen, kun olin 7 viikkoa juoksutelakalla jalkapöydän hermopinteen takia. Vielä kisaviikolla mietin, pitäisikö sittenkin startata 53:lle, sen verran hyvä fiilis oli, ja tossut oli olleet syönnillään joka kerta kun niitä ulkoilutin. Tätä ennen olin kyllä ehtinyt vaipua totaaliseen epätoivoon, kun väsyttää ja juoksu ei kulje. Syy löytyi verestä: Hemoglobiini 104 ja varastorauta 3,5 (norm. 9) eli Raudanpuutosanemia.

Anemiaa on ennen kisaa hoidettu vasta pari viikkoa, syön tupla-annosta rautaa ja pyrin syömään rautapitoisia ruokia. Kuitenkin, kevään vastoinkäymisisitä huolimatta olo oli koko viikon energinen ja luottavainen. Viimeiset mäkitreenit Ruskossa valoivat uskoa siihen, että kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Kisan korkeusprofiili. Ihan helppoa kauraa vielä tässä vaiheessa.

Lauantai-aamuna oli hyvä fiilis, vähän mietitytti kuumuus. Päivälle oli luvattu semmoista pariakymmentä astetta lämmintä ja aurinkoa pilvettömältä taivaalta. Ei haitannut. Tuntia ennen bussin lähtöä kävin ostamassa shortsit kisaa varten – caprit tuntui liian kuumalta ajatukselta. 

Tyylilyyli lähdössä metsään. Salomonin kompressiohousuhame oli nappivalinta.

Vielä startissa olo oli energinen ja luottavainen. Tästä ei voi tulla kuin hyvä päivä. Torvi törähti, ja matkaan. Ensimmäisen kilometrin aikana tajusin, että nyt muuten ei mene hyvin. Kyllä se tästä kun kone käynnistyy. Seitsemässä kilsassa sain Peten kiinni. Teki mieli himmata vauhtia, mutta olin ”vasta” 10 minuuttia aikataulusta jäljessä. Syke oli 160. Ensimmäinen huolto Juumassa, juomavarastojen täydennys ja pari kourallista sipsiä nassuun. Tympäsi ihan tosissaan, aikatavoite 5h oli karannut ekan kympin aikana – kun ei kulje niin ei kulje, kyllä hitaimmankin dieselin pitäisi kahdessa tunnissa käynnistyä. Jos olisin ollut treenilenkillä, olisin lähtenyt kotiin aikaa sitten todeten että toisena päivänä sitten. 

Kaisan kanssa jatkettiin yhtä matkaa, ehkä 1-2 km meni ihan mukavaa vauhtia, ja ajattelin että kyllä tämä tästä. No ei se siitä. Kohta oli taas syke 160 ja vauhti vain hidastui. Kolme tuntia taivallusta takana, enkä ollut edes puolessa välissä. Söin ketutukseen suklaapatukan väkisin. Sehän vasta saikin jo valmiiksi oireilevan vatsan tukkoon. Ei uponnut mitään. Suolaa kiskoin kaksin käsin ja koitin saada vatsan vetämään. Vähän ennen Porontimajokea joku edessä menevä päätti kastella lakkinsa purossa. Itse tein saman, ja jaksoin taas 500 metriä yrittää. Kuuma, huono olo, ja pelko krampeista varjostivat matkantekoa. Ihan koko ajan tuntui, että jos ei selkä kramppaa, niin vatsa kramppaa (se patukka aiheutti pari lievää kramppia) tai jalat. Pää nyt oli jo kestokrampissa koska: Vitutti. Mitä tuota kiertelemään.

Aikatavoite oli karannut jo liian kauas, ja vointi oli aivan surkea. Sinnillä vain jatkoin eteenpän. Vähän Porontimajoen jälkeen, kun tuli isot portaat, meinasin pyörtyä portaisiin. Portaiden yläpäässä oli penkki, ja nakkasin repun penkin viereen ja löin maahan selälleen, jalat penkille. Siinä oli joku mies, jonka kanssa oli jo hetken aikaa menty vuorovedoin, ja hän tarjosi pähkinöitä. Maistui siinä kohden tosi hyviltä. Hetken aikaa kun olin makoillut, niin tämä herra kysyi joko jatkettaisiin matkaa. Samapa tuo. Jossain vaiheessa huomasin hänen jääneen taakse, ja jatkoin matkaa toisen herrasmiehen kanssa. Jostain olin saanut ylimääräisen vaihteen, ja nyt juoksu tuntui yllättävän hyvältä. Puolimaratonin täyttyessä oli jo olosuhteisiin nähden tosi hyvä fiilis. Mitä nyt aina ylämäessä mietin että keskeytän Konttaiselle, en pysty jatkamaan loppuun. Alamäessä taas meno maistui, ja seuralainen jäi taakse. Sinne Konttaisen huoltoon saakka juoksu kulkikin aivan kohtalaisesti, vaikka olin todella hengästynyt koko ajan - oli aivan sama kävelinkö hitaasti vai juoksinko reippaasti, syke pysyi 150-160 tietämillä, joten tottakai juoksin. Konttaisen huoltoon rullailin olosuhteisiin nähden hyvävoimaisena, vaikka vesi oli loppunut rakosta pari kilometriä aiemmin.  Pikaisesti täytin juomarakon, söin muutaman sipsin ja lähdin jatkamaan matkaa. 

Matkanteko muuttui selviytymistaisteluksi, ylämäkiin pelkäsin että kuolen, alamäet ja tasaiset juoksin aina kun mahdollista. Joitakin selkiäkin tuli vastaan. Mutta oli ne raskaita ne nousut. Aina ylämäessä tuntui että en vain kertakaikkiaan saa nostettua jalkaa seuraavalle askelmalle. Pumppu hakkasi ja huohotus kuului varmaan Rukalle saakka. Jalat tuntui aivan typötyhjiltä. Alamäessä oli helppoa rallattelua aina kun ei ollut liian teknistä alustaa juosta. Vihdoin se Valtavaaran laki kuitenkin tuli, ja pääsin rullailemaan alas. Mahtava fiilis, ja alamäkeen juoksu kulki, vaikka hengästyttikin normaalia enemmän. Mutta: Vielä se viimeinen Saaruan nousu. Voi ei. Teki mieli istahtaa siihen mäen alle ja jättää leikki sikseen. Mutta jos 160kilsan taivaltajat sinne lähti, niin pakkohan se minunkin oli vain pienin askelin raahustaa ylöspäin. Ja mikä menee ylös, tulee myös alas, ja lopulta se viimeinen alamäkikin alkoi. 

Tuollaisen räpellyksen jälkeen voimia oli vielä ihan kunnon loppukiriin, ja juoksinkin maaliin varmaan kovempaa kuin koko retkellä kertaakaan. Tuttuja kasvoja oli maalisuoralla, kellot kilkattivat, ja vihdoin ja viimein pääsin maaliin, ajassa 6:43 ja risat (20 minuuttia huonompi kuin vuosi sitten – tunnelmat löytyy TÄÄLTÄ). Olo oli totaalisen tyhjä, ja koko matkan ketutus ja turhautuminen ja tuska purkautuivat itkuna, joka ravisteli koko kroppaa. Ei kiinnostanut yhtään läpsiä yläfemmoja ja ottaa onnitteluja vastaan, kun tunsin olevani täysin epäonnistunut luuseri. Vaikka tottahan se on, että jokainen joka tuolta maaliin tuli, oli Voittaja – kuuma keli toi vielä oman lisämausteensa reitin raakuuteen.

Kaikki nuo nyppylät piti ylittää.

Olin suunnitellut pistäväni kaiken peliin, ja tekeväni hyvän ajan – olen kelannut taktiikkaa kuinka tämä tehdään, viikkotolkulla, laskenut kilometriaikoja ja miettinyt tankkausaikatauluja. Olen ollut niin varma itsestäni, että tuota henkistä puolta ei ole pahemmin tullut mietittyä. Lopputuloksena oli fyysiseltä rasitustasoltaan normaalia pitkää lenkkiä vastaava suoritus, ja henkisesti raskain kisa missä olen ollut – jotenkin vielä vaikeampaa kuin viime vuoden PyssymäkiExtremen keskeytyksen jälkeen. Ehkä siksi, että mielessäni latasin tähän niin paljon odotuksia, jotka sitten romahtelivat yksi toisensa jälkeen.

Mutta, revanssi odottaa keväällä 2017: Siellä odottaa 55km, ensin kolmekymppiä tuntematonta ja sitten jo tutuksi tulleet reitit nousuineen ja laskuineen. Nyt pitää keskittyä palautumiseen, kevyeen treeniin ja siihen, että pää kestää seuraavankin koitoksen. Kisakesä on alussa, ja tästä voi suunta olla vain ylöspäin.  Kaikista tärkeintä kuitenkin on nyt saada nuo veriarvot kuntoon. 

Iha finaalissa.

Vielä pieni lisäys: Kiitos kaikille jotka tsemppasi ja oli mukana kisassa. Kiitos NUTSin porukalle hienosta tapahtumasta! Erityiskiitos Maijalle ja Kaisalle, jotka huolehtivat minusta maaliintulon jälkeen tuomalla keittoa ja mehua sekä hakemalla tavarani. Ilman teitä istuisin varmaan vieläkin siinä penkillä keräilemässä itseäni ;)