NUTSYlläs-Pallas 55k- Päivä jona kaikki onnistui

NUTS YlläsPallas oli minulle tämän kesän toinen startti. Kävin NUTSKarhunkierroksella toukokuun lopussa, mutta siitä ei jäänyt paljoa sanottavaa. Maaliin pääsin. Ja tätä reissua varten erinomainen pitkä lenkki.

Viime vuoden loukkaantuminen ja sitä seurannut keskeyttäminen varjostivat vähän mieltäni tähän kisaan valmistautuessa. Kisaa edeltävä viikko oli todella lämmin, lapissakin lähemmäs 30 astetta koko ajan. Hieman huolestuneena seurailin sääennusteiden kehittymistä.

Matkustimme koko perhe pohjoiseen jo lähtöä edeltävänä torstaina. Olimme yötä tätini luona ja perjantaina ajelimme majapaikkaamme Torassieppiin. Ensimäistä kertaa ikinä varasin AirBNB:n kautta kämpän, ja kyllä kannatti!

Näkymä majapaikkamme parvekkeelta.

Perjantaina kävimme äitini ja tyttäreni kanssa Ylläksellä haistelemassa tunnelmaa. Kävin hakemassa oman numerolappuni ja 12 vuotias tytär kävi juoksemassa junnurunissa. Neidin ensimmäinen polkujuoksu lappu rinnassa! Hieno suoritus raskaassa kelissä, kun noin vitosen matkaan meni 54 minuuttia. Kunhan saimme kannustettua perusmatkalaiset omalle taipaleelleen, ajelimme majapaikkaan syömään sushia ja keskittymään lauantain koitokseen.

Illalla reppua pakatessa pohdiskelin että mihin sitä taas ollaan lähdössä. Jännitti ja vähän pelotti. Ja samalla oli hyvä, luottavainen mieli. En olisi pystynyt valmistautumaan yhtään paremmin. Olin levännyt, tankannut nestettä (myös suoloja) ja huolehtinut että syön riittävästi.

Kisapäivä valkeni puolipilvisenä ja huomattavasti viileämpänä kuin perjantai. Aivan unelmakeli juosta! Hobittiaamiaisen (aamupuuro mehukeitolla ja raejuustolla, keitetty kananmuna ja ruisleipää) lähdimme koko sakki, minä, Petri, lapset sekä minun vanhemmat kohti Pallasta. Väkeä oli jo ihan mukavasti paikalla ja tunnelma oli odottava.

Lähtö - Montellin maja 

Muistin viime ja toissavuodelta että ensimmäiset 10km on h.i.d.a.s.t.a nousua ja vähän nopeampia laskuja ja taas nousua. Laskeskelin, että 2,5-3h menee Montellin majalle, minne perheeni aikoi tulla taas kannustamaan. Starttitorven törähtäessä lähdin kipuamaan letkan mukana Pallastunturin kuvetta ylöspäin. Vanha tuttu rytmi, 25min juoksua ja 5 min kävely- ja geelitauko rytmitti menoa. Sauvoista oli tosi paljon apua ylämäessä, ja aina kun tuli tasaisempaa tai alamäkeä hölköttelin menemään rennolla, itselle sopivalla vauhdilla. Viime vuodesta muistin Taivaskeron rakat vaikeina ja inhottavina. Joku on kai käynyt silottamassa tietä, kun ei se nyt niin paha ollut...

Alun ylämäkialamäkirallin jälkeen mielikuvissani oli pitkä pätkä loivaa alamäkeä jota on helppo juosta. Sitä ei tullut, aika kivikkoista ja minulle teknistä polkua oli tarjolla,mutta juoksin sen mitä pystyin, ja sauvakävelin rivakasti silloin kun en uskaltanut juosta. Rupattelin mukavia kanssajuoksijoiden kanssa ja matka kului joutuin. Söin ja join alkuperäisen suunnitelmani mukaan, en antanut itseni huolestua nesteen kulutuksesta - voisin täydentää hätätilassa puroista jos vesi loppuu kesken ennen Hannukurun huoltoa. Olin varustautunut 1,5litran juomarakollisella vettä ja kahdella puolen litran lötköpullolla dexalin elektrolyyttijuomaa.

Nammalakuru ja sen jälkeen pieni töppyrä ja soratietä pitkin Montellin majalle. Pissahätä oli ollut seurana jo varmaan Rihmakurusta saakka, mutta en malttanut pysähtyä. Päätin pitää teknisen tauon samalla kun tervehdin perhettä. Vartin tauko, ja matka jatkui hyvillä mielin Jyväskyläläisen Ullan kanssa vuoroin sauvakävellen ja hölkäten aina kun maasto antaa myöden.

Pikainen huolto Montellin majalla ja matka jatkui. kuva: Tuula Haapala

Montellin maja- Hannukuru

Tässä kohten muistelin että reitti helpottuisi hieman. Silti sinne oli kyllä viime vuoden jälkeen viety kiviä ja erityisesti kohtuu jyrkkäpiirteisiä kallioita matkalle. Jyrkimmissä alamäissä polvet alkoivat ilmoitella itsestään, mutta en antanut sen häiritä hyvää mieltäni. Silloin kun tuntui, niin "avustin" laskeutumista sauvoilla, ihmeesti sai kevennettyä kuormaa polvilta, ja ne eivät kipeytyneet. Muistelin, että Lumikerolle nousun jälkeen ei ole muuta kuin lasketella huoltoon. Muistin väärin. Joku oli tuonut vielä toisenkin mäen siihen väliin, mutta ei se mua haitannut. Ulla oli jäänyt jossain vaiheessa taakse ja taivalsin itsekseni. Mieli oli hyvä ja askel tuntui kevyeltä. Piti välill ihan toppuutella että ei kärsi lähteä keulimaan, kun en ole edes puolivälissä vielä.

Välillä meinasi tulla kuuma, mutta aina kun näin jossain polun varressa vähän vettä, kastelin lakkini ja huuhtelin naamaa. IHanan virkistävää! Jossain vaiheessa huomasin että vesi loppui. Muistelin että Suaskurun vettä ei saa juoda keittämättä, ja pohdiskelin että se mahtaa olla juuri se kuru ENNEN Hannukurua. En siis uskaltanut juoda vettä puroista. onneksi elektrolyyttijuomaa oli vielä, eli en ainakaan kuivuisi. Pian se huoltokin sieltä tupsahti, ja täytyy myöntää, että ei yhtään liian aikaisin. Lämmin suolaliemi kun ei ole janoiselle se paras vaihtoehto. Kävelin suorinta reittiä vesipisteelle ja join varmaan puoli litraa kylmää, raikasta vettä vettä siltä seisomalta. Sitten seisoin pitkän tovin pää hanan alla. Tuntui muuten aivan käsittämättömän hyvältä! Juomavarastojen täydennys, pari sipsiä ja banaania naamariin, vessakäynti ja matka jatkui.

Hannukuru-Sioskuru

Tämä pätkä oli helppoa. Viime vuodelta tuttuja paikkoja. Mielala aivan loistava! Hölköttelin menemään ja nautin olostani. Upeita maisemia, välillä hetki jonkun kanssa rupatellen. Välillä kävelytauko ja ohitettavien voinnin tiedustelua. Aivan mieletön fiilis! Helppoa baanaa silmänkantamattomiin. Ja minähän juoksin!

Tuntui että olisin vasta hetki sitten lähtenyt huollosta, ja nyt se Sioskuru jo tuli sieltä vastaan (todellisuudessa meni mulla se reilu 2h tuohon väliin ainakin). Kello oli 19:30 kun lähetin kannustusjoukoille viestin, että Sioskuru. 20km maaliin ja mahtava meininki.

Taas piti käydä vessassa ja sitten taas matka jatkui. Vielä viimeinen nousu ja sitten voisikin vain läpsytellä maaliin.

Sioskuru - Maali

Olin mielessäni pätkinyt reitin viiteen osaan. Yhdistän tässä nyt viimeiset 2 etappia eli Sioskuru-Pyhäkeron huolto ja Pyhäkero-Maali. Sauvoin tuota mielessäni karmean pitkää ja jyrkkää Pyhäkeron nousua napakasti eteenpäin, ja vilkuilin kelloa ja laskeskelin loppuaikaa. Mikään muu kuin loukkaantuminen ei tänään estäisi minun maaliin pääsyä. Teki mieli laulaa kun tuntui niin hyvältä. Välillä vähän meinasi liikuttuakin. Ylämäkeä seuraa alamäki. Aluksi hieman haastavaa ja teknisempää laskua, ja loppupätkä ennen Pyhäkeron autiotupaa sorastettua polkua. Viime vuonna minulla meni tuohon laskeutumiseen yli tunti. Nyt paahdoin niin lujaa kuin uskalsin kuluneella sorapolulla menemään.

Pyhäkeron tupa. Ja aivan hiljaista. Missä se huolto on? No, riittää minulla nesteetja eväät, ei muuta ku maalia kohti, jos vähän rajoitan juomista, niin  orastava pissahätä (taas) ei äidy liian pahaksi.
Neulasbaanaa, pitkospuita ja tie. Ja huoltopiste! Toiseen lötköön lisää vettä, pikainen pään viilennys hanan alla ja banaani käteen ja menoksi. Maali! Täältä tullaan!

Hiekkatie. Juoksua. Pikkuiset ylämäet ja pehmeät kohdat kävellen. Pitkämatkalaisten ja muiden kanssakilpailijoiden tsemppaukset. Huh. Hapottaa. Kohta tulee se tie. Ja siitä sitten hanat auki.

Väliaikapiste. Piip.

Asfalttitie. Maali 4.8km. Nyt mennään! Pää olisi juossut mutta jalat ei enää halunneet. No, pääsee sinne maaliin sauvakävellenkin. Rivakasti sauvakävelin. Tuttu auto tuli vastaan ja lapset kiljuivat kannustuksia ikkunasta. KOhta he meni uudestaan ohi. Meinasi vähän itkettää. Viime talven vaikeudet, uupumus, katkonainen treenikausi ja rasitusvamma, kaikki kävi mielessä. Ja tässä minä nakutan eteenpäin. Kohti maalia. Kohti elämäni toisen ULTRAmatkan maalia. Hyvävoimaisena, ilman mitään kipuja tai vaivoja. Aivan uskomaton tunne!

Ihan lopussa sain vielä kiinni seurakaverini Marikan, ja sovimme hänen ja kaverinsa Sadun kanssa että mennään yhdessä. Kaksi elämäni tärkeintä ihmistä kuitenkin muutti suunnitelmaa pari sataa metriä ennen maalia. Tottahan toki halusin juosta maalisuoran käsi kädessä lasteni kanssa!

Maalisuora. Kuva; Juha Saastamoinen/Onevision.fi

Kello pysähtyi kohdallani aikaan 11.03 ja risat, ja mittariin kertyi 57.7km. Olen todella tyytyväinen. Kahden vuoden takainen aika parani yli puolella tunnilla.

Reissu oli aivan mahtava! Nesteet imeytyi, energia imeytyi. Matka taittui joutuin eikä tullut mitään vaivoja tai ongelmia. Lopun asfalttipätkällä sain pienet hiertymät jalkapohjiin,mutta ne on pientä kokonaisuuteen nähden. En kyllä muista että mikään kisa aiemmin olisi onnistunut näin hyvin. Aina on jotain pikkukremppaa, kramppia tai imeytymisongelmaa ilmennyt. Nyt ei mitään. Join päivän aikana yhteensä lähemmäs 6,5 litraa nestettä (aamulla ennen starttia alun toista litraa, matkalla ehkä reilu 5), suolatabletteja taisi mennä 4 ja elektrolyyttinappeja 4 (joista yksi tosin jäi juomatta). Geelikarkkeja meni 4 pussia Chimpanzee karkkeja ja 2 pötköä blockseja. Lisäksi jokunen geeli, pari palaa banaania ja muutama sipsi. MIssään vaiheessa ei tullut oloa että energiat loppuisi tai neste jäisi lillumaan vatsaan. Eikä ollut edes nälkä!

Syitä tähän onnistumiseen on monia, luulen että yksi iso on se, että en miettinyt matkaa kokonaisuutena, vaan pätkin sen osiin. Toinen syy on se että en asettanut itselleni muuta tavoitetta kuin maaliin pääsy, mieluummin paremmalla ajalla kuin 2 vuotta sitten. Lisäksi olen saanut levättyä ja rentouduttua ennen kisaa, vaikka töissä olen käynytkin. Unohtamatta sitä tosiasiaa, että vielä maaliskuussa olin vakavassa raudanpuutteessa ja aneeminen, nyt on kohta puoli vuotta tankattu rautaa ja alkaa veriarvot normalisoitumaan päin.

Tästä on hyvä jatkaa valmistautumista kohti seuraavaa koitosta. Ilmoittautuminen olisi Vaarojen maratonille, kai minä jonkun lyhemmän kisan käyn tässä välissä kipasemassa.

Kiitos jälleen kerran kisaorganisaatiolle mahtavasta tapahtumasta. Kiitos Petrille kannustuksesta ja kiitos äidille ja isälle lastenhoidosta. Ensi vuonna uudestaan! Ehkä toiseen suuntaan?

Mielen ylikunto - osa 2 - Pysähtyminen

Miksi minä uuvuin? Miksi ei joku muu? Kun katsoo taaksepäin, siellä on isoja ja vähän pienempiäkin asioita jotka ovat kuormittaneet. Osa on kivoja asioita, ja osa ei-niin-kivoja. Kivatkin asiat kuormittavat.
Kun reilu vuosi sitten jäin tekemään pääsääntöisesti etätöitä, osin sen takia että se keventäisi kuormitusta, mutta myös sen takia, että olin hieman ulkopuolinen ollessani toisella työnantajalla vuokralla, se tuntui ihan huippuidealta. Sain rytmittää päiväni miten halusin, ja pystyin olemaan töissä yhdysvaltalaiskollegoiden kanssa edes osan päivästä yhtä aikaa. Tämä kostautui, ja loppujen lopuksi olin töissä koko ajan. Vaikka tauotin päivääni, ei se tieto siitä että pitäisi olla saatavilla kadonnut. Tarkistelin sähköpostia ja puhelinta jatkuvasti. Tietokone oli koko ajan vieressä. Olin hälytystilassa ihan koko ajan. Enhän minä silloin sitä tajunnut, vaan ajattelin että äkkiä vain tsekkaan ja äkkiä vain vastaan. Ne "äkkiä vain" saattoi viedä pitkän aikaa illasta. Ja päivästä. Ja missä tahansa. Olin sitten kotona, toimistolla, kaverin luona tai vaikka kaupassa. Nyt ymmärrän, miksi niin kutsutusta metatyöstä puhutaan niin paljon. Miksi on oikeasti tärkeää erottaa työ ja vapaa-aika.

Todellisuudessahan minun ei olisi ollut mikään pakko olla koko ajan tavoitettavissa. Minun ei olisi tarvinut olla töissä yhdysvaltalaiskollegoiden kasnsa yhtäaikaa yhteisiä palavereita lukuunottamatta. Minä olisin voinut myös järjestellä toisin osan työmatkoista. Tai jättää menemättä. Viimeiset pari työmatkaa olisin varmaankin normaalitilanteessa osannut hoitaakin paremmin, mutta siinä väsymyksen tilassa ja uupumuksen suossa en vain kertakaikkiaan kyennyt ajattelemaan selkeästi, ja paahdoin vain menemään ajattelematta sen kummemmin homman mielekkyyttä.

Miksi jaan tämän kaiken julkiseen blogiin? Jos vain omalla esimerkilläni voin estää tämän tapahtumasta muille, niin olen tyytyväinen. Työuupumus ei tokikaan tule yksin, ja omalla kohdallani taustalla on myös yksityisasioita jotka ovat kuormittaneet. Ja kynsin hampain, ikäväkseni joudun myöntämään, että kestävyysliikunta, niin mukavaa kuin se onkin, saattaa olla osasyy tähän. Vaikka lenkillä ollessa saakin nollattua pään, niin varsinkin kova harjoittelu kuormittaa samalla tavalla kuin henkinen kuormitus. Kantapään kauttahan se tämäkin piti oppia, vaikka olen tiukassa elämäntilanteessa olevia ystäviä ja kavereita ohjeistanut keventämään harjoittelua.

Toisaalta, jos vielä tästä omaa harjoitteluani yhtään kevennän, loppuu treeni kohta kokonaan. Hyvin maltillisesti olen lenkkeillyt ja hiihtänyt. Joulun jälkeen olen tehnyt ensimmäiset kunnolla sykettä nostavat treenit varmaan pariin kuukauteen. Ja ne on olleet lyhyitä ja napakoita tekniikka- ja vetotreenejä, joiden kokonaiskuormitus on kuitenkin jäänyt alhaiseksi.

Kuva: Oskari Junttila

Olen nyt ollut vajaan kuukauden sairauslomalla. Lääkäri jatkoi sitä vielä vajaalla kahdella viikolla alkuperäisestä. Joulu tuli ja meni, ja viikko mökillä joulun aikaan teki ihmeitä! Istuin yhtenä päivänä sohvalla neulomassa, kun mieleni valtasi seesteinen, ihana onnellisuus. Tuntui, että juuri tässä, tällä hetkellä minun kuuluu olla. Olin niin onnellinen että melkein purskahdin itkuun. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla.

Onnellisuus on tyyntä ja iloisen viatonta itsevarmuutta.— Henrik Ibsen
Tie onneen:
Vapauta sydämesi vihasta, mielesi huolista. Elä yksinkertaisesti, vaadi vähän, anna paljon. Täytä elämäsi rakkaudella. Kylvä auringonpaistetta. Unohda itsesi, ajattele muita. Tee kuten toivoisit itsellesi tehtävän. Kokeile tätä viikon ajan, niin hämmästyt.— Norman Vincent Peale

Kun palasimme kaupunkiin, joitain mörköjä nousi keskellä yötä pintaan tajutessani että pitäisi ensi viikolla mennä töihin. Toisaalta odotan töihinpaluuta, toisaalta en ole vielä varma onko minusta siihen. On päiviä, että hyvinkin jaksaisin olla töissä. Niinä päivinä salaa katseilta käyn kurkkaamassa sähköpostit ja siivoamassa sieltä ylimääräiset pois. Sitten on päiviä, että yksikin sovittu tapaaminen - oli se sitten kahvitteluhetki ystävän luona, hiihtolenkki tai vaikkapa kampaaja tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Sekä lääkäri että psykologi ovat esittäneet että kun palaan töihin, palaisin osittaisella sairauspäivärahalla, eli tekisin lyhyempää päivää. Ei hullumpi ajatus. Tokihan se vaikuttaa talouteen, jos toinen meistä on vain osittain töissä, mutta toisaalta terveys on tärkeämpää kuin raha. Sitäpaitsi oma rahankäyttöni(kin) on ollut välillä varsin holtitonta, kun olen hakenut hyvää oloa ostelemalla asioita - lähinnä vaatteita. Huomasin tämän tässä yhtenä päivänä, kun jäin MIETTIMÄÄN tarvitsenko ihan oikeasti erikseen hiihtopuvun, kun juoksupuku ja erilaisia ulkoiluvaatteita on kaappi täynnä. Vielä kuukausi sitten oisin luultavasti marssinut sovituskoppiin sen alun toistasataa maksavan puvun kanssa ja todennut "tarvitsevani" ehdottomasti tämmöisen.

Ensimmäistä kertaa määrittämättömään aikaan PERUIN kivaa tekemistä koska en jaksanut! Olimme sopineet ystäväni kanssa, että lähdemme hiihtolenkille, ja sen jälkeen katselemme lomamatkaa yhdessä, mutta en vain kertakaikkiaan jaksanut lähteä. Toki sille päivää oli jo ollut tunnin sessio psykologin kanssa, ja se oli henkisesti aika raskas kokemus. Ilman tätä pakkopysähtymistä olisin luultavasti väsymyksestä huolimatta lähtenyt hiihtämään ja katselemaan lomamatkoja, koska olin ehtinyt luvata niin.
Mitä tästä opin? Joskus voi ja saa kieltäytyä, vaikka se tuntuukin ikävältä ja saattaa pahoittaa toisen mielen. Kun perustelee miksi en nyt voikaan tavata, niin kyllä ihmiset ymmärtävät. Jos ei ymmärrä, niin se ei ole minulta pois.

Tuona päivänä kävin kuitenkin illalla hölkkälenkillä koiran kanssa hämärtyvässä metsässä. Se oli juuri sitä mitä sillä hetkellä tarvitsin  - olin tunnin verran kuplassa, johon mahtuivat vain minä ja minun eteenpäin vievät jalat.

Onni on perhonen, jota tavoitteleva ei saa kiinni, mutta joka saattaa laskeutua hiljaa istuvan päälle.— Kirjailija Nathaniel Hawthorne (1804–1864)