maanantai 18. heinäkuuta 2016

NUTSPallas 55km - elämäni ensimmäinen ultramatka

Ajoimme Hettaan jo torstaina, jotta perjantaina ehtisi keskittyä rauhassa ja vähän herätellä kroppaa. Matkalla seurailimme sääennusteen kehittymistä, lauantaille oli ennustettu vesisadetta ja kevyttä tuulta. Lämpötilakin laskisi 12-13 asteen paikkeille. Minulle sopiva keli siis tulossa. Illalla päästyämme majapaikkaamme Ounaslomien mökkiin, otimme vielä pyörät alle ja kävimme tervehtimässä tuttuja kisakeskuksessa.


Perjantai oli kaunis päivä, parikymmentä lämmintä ja aurinko paistoi. Kun olimme seurakaverini Ollin kanssa käyneet hakemassa numerolaput ja kisakassit, ja Petri oli saanut vuokraamansa maastopyörän, päätimme yksissä tuumin ajaa Ylläkselle katsomaan 134km ja 26km kisojen lähdöt. Vähän meinasi jo itseäkin jännittää, ja ihan hyvä ajatus oli lähteä kisahumua seuraamaan, että sai vähän muuta ajateltavaa. Ostimme pojan kanssa ihan vasta uuden järjestelmäkameran (Canon EOS100D), ja sillä sitten räpsin kuvia kisahumusta Ylläksellä.


Pitkämatkalaiset lähdössä taipaleelle.

Ylläs. Sielä ne pitkämatkalaiset taivaltavat.
Tulimme Ylläkseltä takaisin vasta aika myöhään illalla, kämppiksemme Riikka, Merja ja Jukka olivat jo nukkumassa. Kuitenkin vielä hieman söin pastaa ja painelin itsekin pehkuihin.

Lauantaina aamulla herätessämme oli vielä poutainen sää, mutta siinä aamutoimien aikaan alkoi Hetassa tihuuttaa vettä. Lähdimme kohtuu hyvissä ajoin ajamaan kohti Pallasta, jonne saavuimme noin tuntia ennen starttia. Vettä vihmoi ja tuuli oli todella kova. Järjestäjät kehottivat pukemaan takkia päälle, tunturissa tuuli 20m/s ja ilman lämpötila tuntuu iholla kuin olisi -3 astetta. Mietin että miksi piti jättää se kuoritakki Hettaan. Minulla oli päällä pitkät juoksuhousut, tekninen t-paita ja seuran juoksutakki. Vedin maaliin menevästä varustekassistani ensin päälle pitkän juoksupaidan. Hetken tilannetta kuulosteltuani vedin myös ohuen Salomonin mikrofleecetakin. Käytännössä siis kaikki mitä oli mukana. Tuubihuivi korvien ja kaulan suojaksi lippiksen alle, ja niillä oli pärjättävä.
Kävi mielessä, että kannattaako lähteä ollenkaan.

Lähdin kuitenkin. Mieliala oli korkealla, ja siinä jonossa Pallaksen kuvetta kivutessa oli aivan mahtava fiilis. Sade piiskasi sivulta, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin jo likomärkä, mutta se ei haitannut yhtään. Seurasin kellosta juomis- ja syömisaikataulua, ja tuntui että aika kului kuin siivillä, mutta matka eteni hitaanlaisesti. Ensimmäiseen 10 kilometriin meni aikaa 2 tuntia. Alkuperäisen 10 tunnin aikatavoitteen olin haudannut jo ennen lähtöä keliolojen arvaamattomuuden takia. Pääasia että pääsen maaliin järjestäjän asettaman 12 tunnin puitteissa.
Alun nousua jonossa. Vielä hymyilyttää.

Reitin alkupätkä oli siis melkoista nousua - ei kovin jyrkkää, mutta ei kuitenkaan minulle enää juostavaa. Eipä siinä letkassa olisi juosta pystynytkään. Heti kun tuli hieman helpompaa, ja alamäkeä, hölkkäilin helpon tuntuisesti eteenpäin. Ja ylämäet kävelin reipasta vauhtia. Matkanteko maistui ja vaikka keli oli kamala, jotenkin tuntui hirmuisen hyvältä koko ajan. Näkyvys oli paikoin todella huono, ja tosissaan sai keskittyä reittimerkkien seuraamiseen. Onneksi oli vielä muita ihmisiä ympärillä, että siinä jonon jatkona sitä vain eteni. Ja koko ajan silmä tarkkana sai katsoa mihin astuu, alusta oli todella teknistä louhikkoa ja rakkaa. Oman lisämausteensa toi se että välillä polku oli muuttunut puroksi. Eli alkuperäinen suunnitelmani hölkätä alamäessä aina kun mahdollista, ei oikein toteutunut, kun en uskaltanut juosta liukkailla kivillä. Toisaalta ehkä hieman liikaa mietin jaksamistani, edessä oli kuitenkin elämäni pisin matka juosten.

Matka eteni siis hitaasti mutta varmasti tunturissa. Välillä reitti laskeutui kuruun, ja näkyvyys hieman parani. Jo alkumatkasta vatsani ilmoitti että pizza ei ehkä ole se paras tankkauseväs, ja jouduin pitämään pari teknistä taukoa. Toisen puskassa ja toisen ihan vessassa autiotuvalla. Kun sain asiani toimitettua, askel keveni kummasti. Ja reittikin muuttui alun louhikon jälkeen melkeinpä soratieksi. Hetken matkaa taivalsin saman Rovaniemeläisen herran kanssa, joka tarjosi Karhunkierroksella pähkinöitä. Kiitin häntä niistä. Lumikeron huiputin hänen kanssaan yhtä matkaa taivaltaen, mutta polun muuttuessa helpommaksi lähdin omille teilleni.

Tunturissa jotenkin tuntee olonsa pieneksi. Mielialat vaihtelivat silkasta euforiasta hyvin hyvin synkkiin mietteisiin. Joskus vähän ennen ensimmäistä huoltoa - siis puolimatkan krouvia - polviini alkoi sattua. Päätin pysähtyä teippaamaan ne ennen kuin ne tulee liian kipeiksi. Pienen huoltotauon jälkeen matka taas jatkui, mutta hienoinen alakulo valtasi mielen. Onneksi sumusta tupsahti pari turvajuoksijaa ja muitakin juoksijoita, ja siinä lörpötellessä omakin mieliala koheni. Huoltoon tullessa oli kuitenkin sen verran mieli maassa, että piti toimittaa huolto melko nopeasti, etten jäisi siihen. Olin käyttänyt ensimmäiseen puolikkaaseen 6 tuntia aikaa.

Näkymä Pallakselle. Tuolla sumussa sitä taivallettiin.
Onneksi reitti helpottui ja matkanteko hieman nopeutui. Polvet vain hidastivat menoa alamäissä. Aina välillä sumusta kuului ääniä, ja välillä mietin onko edessä ihminen vaiko reittimerkki. Molempia siellä oli, vastaan tuli joitakin vaeltajiakin. Siellä yksin sumussa oli aikaa kyllä miettiä homman mielekkyyttä moneen kertaan. Saavutin erään pitkämatkalaisen, ja kuljin jonkun matkaa hänen kanssaan rupatellen. Jossain välissä hänen täytyi kuitenkin jäädä kenkiään korjailemaan, joten jatkoin taas matkaa yksin.

Kun 35km kilahti mittariin, lähetin Petrille viestin, että 20km matkaa maaliin, vaikeaa ja hidasta on. Olin juuri aloittanut hitaan nousun kohti Pyhäkeroa. Petriltä tuli viesti että huollossa odottaa lämmin mökki. Sitä kohti siis, 7km matkaa. Nousu tuntui ikuiselta. Aina sumun seassa kohosi jotain, oliko synkkä pilvi, vai taas uusi valehuippu, vaikea sanoa, kun näkyvyys oli max. 10m. Mitä ylemmäs nousin, sitä kylmemmäksi ilma kävi, ja alkoi oikeasti palella. Naamaan iski pientä jäätihkua sivulta, ja kylmä tuntui menevän jo valmiiksi kipeisiin polviin entistä pahemmin. Ajatus keskeytyksestä hiipi mieleen. Mutta ennen kuin voi keskeyttää, pitää päästä alas.

Pyhäkeron jälkeen huollossa odotti lämmin mökki.

Kaikki loppuu aikanaan, ja  viimein se alamäkikin alkoi. Jonkun matkaa tultuani tuttu hahmo seisoi rinteessä. Petri oli tullut vastaan. Kysyin paljonko on huoltoon, olen aivan jäässä ja pissattaa. 1,5km. Mutta ei pystynyt juosta kun tuntui että rakko halkeaa. Heti kun tuli ensimmäiset puun tapaiset vastaan, oli pakko mennä puskaan. Sen jälkeen kyllä askel keveni taas, ja rullailin huoltoon sen mitä kylmästä kankeilla jaloilla pääsin - eli H.I.T.A.A.S.T.I.  Huollossa täti sanoi, että tärisen siihen malliin, että onkohan järkevää jatkaa. Sanoin että käyn vähän lämmittelemässä ja jatkan sitten. Hetken siis ihan rehellisesti lämmittelin lämpimässä autiotuvassa, venyttelin hieman ja söin. Nappasin Petrin tuoman kuoritakin päälle ja lähdin matkaan. Enää en luovuta.

Loppumatka menikin sitten joutuistasti helppoa polkua ja tietä pitkin hölkäten. Yritin olla välittämättä siitä, että joka askeleella tuntui kuin olisi raastinraudalla riivitty päkiää. Polvetkin olivat toipuneet lämpimässä sen verran, että pystyin ihan oikeasti juoksemaan. Toki väsymys painoi sen verran, että vauhti oli melko hidasta, mutta kuitenkin eteenpäin vievää. Petri ajoi pyörällä vierellä, ja siinä rupatellessa kilometrit vähenivät huomaamatta. Siinä vaiheessa kun asfalttiosuus alkoi, Pete lähti hakemaan autoa mökiltä ja minä tiesin pääseväni maaliin. 2km. 500m. 100m. Palanen sinistä taivasta näkyi kun kiihdytin loppukiriin. Olin maalissa ajassa 11:32:43.

Maalissa!
Lopuksi: Haastavat olosuhteet toivat kyllä oman lisänsä kisaan. Vielä pari päivää kisan jälkeenkin sitä miettii luonnonvoimien mahtavuutta ja omaa avuttomuuttaan luonnon armoilla. Näissä kinkereissä pakollisiin varusteisiin kuuluu aina avaruuslakana ja pilli, ja tuolla ne todella olisivat voineet tositilanteessa pelastaa paleltumiselta. Siis tilanteessa jossa ei voi enää jatkaa syystä tai toisesta eteenpäin kohti suojaa. Onneksi en niitä tarvinut, enkä ole kuullut että kukaan muukaan olisi tarvinut.

Kiitos kisajärjestäjille upeasta tapahtumasta, kiitos kaikille joiden kanssa sain taivaltaa ja erityiskiitos Petelle, joka tsemppasi lopussa.

Sain tietää matkalla Hettaan, että Ukkini on menehtynyt. Mummoni kuoli pari viikkoa sitten, joten heidän molempien muistoa kunnioittaen juoksin kisan surunauha käsivarressa. Niinä vaikeina hetkinä kun mietin keskeyttämistä, tuo nauha valoi voimia jatkaa loppuun saakka.


Seuraavana päivänä paistoi taas aurinko. Tuolla sitä sumussa taivallettiin. Ensi vuonna uudestaan, josko näkisi miltä maisemat näyttää tunturin päältä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti