Kauden ensimmäinen
startti. Tavoitteet korkealla, mutta realistiset, viimeiset mäkivedot ja
treenit vielä vahvistivat käsitystäni siitä, että alle 5h on lastenleikkiä,
vaikka reitti onkin raskas. Toisin kävi.
Minähän vaihdoin 53
kilometrin osallistumisen tuohon lyhyempään matkaan sen jälkeen, kun olin 7
viikkoa juoksutelakalla jalkapöydän hermopinteen takia. Vielä kisaviikolla
mietin, pitäisikö sittenkin startata 53:lle, sen verran hyvä fiilis oli, ja
tossut oli olleet syönnillään joka kerta kun niitä ulkoilutin. Tätä ennen olin
kyllä ehtinyt vaipua totaaliseen epätoivoon, kun väsyttää ja juoksu ei kulje.
Syy löytyi verestä: Hemoglobiini 104 ja varastorauta 3,5 (norm. 9) eli
Raudanpuutosanemia.
Anemiaa on ennen kisaa hoidettu
vasta pari viikkoa, syön tupla-annosta rautaa ja pyrin syömään rautapitoisia
ruokia. Kuitenkin, kevään
vastoinkäymisisitä huolimatta olo oli koko viikon energinen ja luottavainen.
Viimeiset mäkitreenit Ruskossa valoivat uskoa siihen, että kyllä tästä vielä
hyvä tulee.
Kisan korkeusprofiili. Ihan helppoa kauraa vielä tässä vaiheessa. |
Lauantai-aamuna oli hyvä fiilis, vähän mietitytti kuumuus. Päivälle
oli luvattu semmoista pariakymmentä astetta lämmintä ja aurinkoa pilvettömältä
taivaalta. Ei haitannut. Tuntia ennen bussin lähtöä kävin ostamassa shortsit
kisaa varten – caprit tuntui liian kuumalta ajatukselta.
Tyylilyyli lähdössä metsään. Salomonin kompressiohousuhame oli nappivalinta. |
Vielä startissa olo oli
energinen ja luottavainen. Tästä ei voi tulla kuin hyvä päivä. Torvi törähti,
ja matkaan. Ensimmäisen kilometrin aikana tajusin, että nyt muuten ei mene
hyvin. Kyllä se tästä kun kone käynnistyy. Seitsemässä kilsassa sain Peten
kiinni. Teki mieli himmata vauhtia, mutta olin ”vasta” 10 minuuttia
aikataulusta jäljessä. Syke oli 160. Ensimmäinen huolto Juumassa,
juomavarastojen täydennys ja pari kourallista sipsiä nassuun. Tympäsi ihan
tosissaan, aikatavoite 5h oli karannut ekan kympin aikana – kun ei kulje niin
ei kulje, kyllä hitaimmankin dieselin pitäisi kahdessa tunnissa käynnistyä. Jos
olisin ollut treenilenkillä, olisin lähtenyt kotiin aikaa sitten todeten että
toisena päivänä sitten.
Kaisan kanssa jatkettiin
yhtä matkaa, ehkä 1-2 km meni ihan mukavaa vauhtia, ja ajattelin että kyllä
tämä tästä. No ei se siitä. Kohta oli taas syke 160 ja vauhti vain hidastui.
Kolme tuntia taivallusta takana, enkä ollut edes puolessa välissä. Söin
ketutukseen suklaapatukan väkisin. Sehän vasta saikin jo valmiiksi oireilevan
vatsan tukkoon. Ei uponnut mitään. Suolaa kiskoin kaksin käsin ja koitin saada
vatsan vetämään. Vähän ennen Porontimajokea joku edessä menevä päätti kastella
lakkinsa purossa. Itse tein saman, ja jaksoin taas 500 metriä yrittää. Kuuma,
huono olo, ja pelko krampeista varjostivat matkantekoa. Ihan koko ajan tuntui,
että jos ei selkä kramppaa, niin vatsa kramppaa (se patukka aiheutti pari
lievää kramppia) tai jalat. Pää nyt oli jo kestokrampissa koska: Vitutti. Mitä
tuota kiertelemään.
Aikatavoite oli karannut jo liian kauas, ja vointi oli
aivan surkea. Sinnillä vain jatkoin eteenpän. Vähän
Porontimajoen jälkeen, kun tuli isot portaat, meinasin pyörtyä portaisiin.
Portaiden yläpäässä oli penkki, ja nakkasin repun penkin viereen ja löin maahan
selälleen, jalat penkille. Siinä oli joku mies, jonka kanssa oli jo hetken
aikaa menty vuorovedoin, ja hän tarjosi pähkinöitä. Maistui siinä kohden tosi
hyviltä. Hetken aikaa kun olin makoillut, niin tämä herra kysyi joko
jatkettaisiin matkaa. Samapa tuo. Jossain vaiheessa huomasin hänen jääneen
taakse, ja jatkoin matkaa toisen herrasmiehen kanssa. Jostain olin saanut
ylimääräisen vaihteen, ja nyt juoksu tuntui yllättävän hyvältä. Puolimaratonin
täyttyessä oli jo olosuhteisiin nähden tosi hyvä fiilis. Mitä nyt aina
ylämäessä mietin että keskeytän Konttaiselle, en pysty jatkamaan loppuun.
Alamäessä taas meno maistui, ja seuralainen jäi taakse. Sinne Konttaisen
huoltoon saakka juoksu kulkikin aivan kohtalaisesti, vaikka olin todella
hengästynyt koko ajan - oli aivan sama kävelinkö hitaasti vai juoksinko
reippaasti, syke pysyi 150-160 tietämillä, joten tottakai juoksin. Konttaisen
huoltoon rullailin olosuhteisiin nähden hyvävoimaisena, vaikka vesi oli
loppunut rakosta pari kilometriä aiemmin.
Pikaisesti täytin juomarakon, söin muutaman sipsin ja lähdin jatkamaan
matkaa.
Matkanteko muuttui selviytymistaisteluksi, ylämäkiin pelkäsin että
kuolen, alamäet ja tasaiset juoksin aina kun mahdollista. Joitakin selkiäkin
tuli vastaan. Mutta oli ne raskaita ne nousut. Aina ylämäessä tuntui että en
vain kertakaikkiaan saa nostettua jalkaa seuraavalle askelmalle. Pumppu hakkasi
ja huohotus kuului varmaan Rukalle saakka. Jalat tuntui aivan typötyhjiltä. Alamäessä
oli helppoa rallattelua aina kun ei ollut liian teknistä alustaa juosta. Vihdoin
se Valtavaaran laki kuitenkin tuli, ja pääsin rullailemaan alas. Mahtava
fiilis, ja alamäkeen juoksu kulki, vaikka hengästyttikin normaalia enemmän.
Mutta: Vielä se viimeinen Saaruan nousu. Voi ei. Teki mieli istahtaa siihen
mäen alle ja jättää leikki sikseen. Mutta jos 160kilsan taivaltajat sinne
lähti, niin pakkohan se minunkin oli vain pienin askelin raahustaa ylöspäin. Ja
mikä menee ylös, tulee myös alas, ja lopulta se viimeinen alamäkikin alkoi.
Tuollaisen räpellyksen jälkeen voimia oli vielä ihan kunnon loppukiriin, ja
juoksinkin maaliin varmaan kovempaa kuin koko retkellä kertaakaan. Tuttuja
kasvoja oli maalisuoralla, kellot kilkattivat, ja vihdoin ja viimein pääsin
maaliin, ajassa 6:43 ja risat (20 minuuttia huonompi kuin vuosi sitten –
tunnelmat löytyy TÄÄLTÄ). Olo oli totaalisen tyhjä, ja koko matkan ketutus ja
turhautuminen ja tuska purkautuivat itkuna, joka ravisteli koko kroppaa. Ei
kiinnostanut yhtään läpsiä yläfemmoja ja ottaa onnitteluja vastaan, kun tunsin
olevani täysin epäonnistunut luuseri. Vaikka tottahan se on, että jokainen joka
tuolta maaliin tuli, oli Voittaja – kuuma keli toi vielä oman lisämausteensa
reitin raakuuteen.
Kaikki nuo nyppylät piti ylittää. |
Olin suunnitellut pistäväni kaiken peliin, ja tekeväni hyvän ajan – olen
kelannut taktiikkaa kuinka tämä tehdään, viikkotolkulla, laskenut
kilometriaikoja ja miettinyt tankkausaikatauluja. Olen ollut niin varma
itsestäni, että tuota henkistä puolta ei ole pahemmin tullut mietittyä. Lopputuloksena
oli fyysiseltä rasitustasoltaan normaalia pitkää lenkkiä vastaava suoritus, ja
henkisesti raskain kisa missä olen ollut – jotenkin vielä vaikeampaa kuin viime
vuoden PyssymäkiExtremen keskeytyksen jälkeen. Ehkä siksi, että mielessäni
latasin tähän niin paljon odotuksia, jotka sitten romahtelivat yksi toisensa
jälkeen.
Mutta, revanssi odottaa keväällä 2017: Siellä odottaa 55km, ensin
kolmekymppiä tuntematonta ja sitten jo tutuksi tulleet reitit nousuineen ja
laskuineen. Nyt pitää keskittyä palautumiseen, kevyeen treeniin ja siihen, että
pää kestää seuraavankin koitoksen. Kisakesä on alussa, ja tästä voi suunta olla
vain ylöspäin. Kaikista tärkeintä
kuitenkin on nyt saada nuo veriarvot kuntoon.
Iha finaalissa. |
Vielä pieni lisäys: Kiitos kaikille jotka tsemppasi ja oli mukana kisassa. Kiitos NUTSin porukalle hienosta tapahtumasta! Erityiskiitos Maijalle ja Kaisalle, jotka huolehtivat minusta maaliintulon jälkeen tuomalla keittoa ja mehua sekä hakemalla tavarani. Ilman teitä istuisin varmaan vieläkin siinä penkillä keräilemässä itseäni ;)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti