NUTSYlläs-Pallas 55k- Päivä jona kaikki onnistui

NUTS YlläsPallas oli minulle tämän kesän toinen startti. Kävin NUTSKarhunkierroksella toukokuun lopussa, mutta siitä ei jäänyt paljoa sanottavaa. Maaliin pääsin. Ja tätä reissua varten erinomainen pitkä lenkki.

Viime vuoden loukkaantuminen ja sitä seurannut keskeyttäminen varjostivat vähän mieltäni tähän kisaan valmistautuessa. Kisaa edeltävä viikko oli todella lämmin, lapissakin lähemmäs 30 astetta koko ajan. Hieman huolestuneena seurailin sääennusteiden kehittymistä.

Matkustimme koko perhe pohjoiseen jo lähtöä edeltävänä torstaina. Olimme yötä tätini luona ja perjantaina ajelimme majapaikkaamme Torassieppiin. Ensimäistä kertaa ikinä varasin AirBNB:n kautta kämpän, ja kyllä kannatti!

Näkymä majapaikkamme parvekkeelta.

Perjantaina kävimme äitini ja tyttäreni kanssa Ylläksellä haistelemassa tunnelmaa. Kävin hakemassa oman numerolappuni ja 12 vuotias tytär kävi juoksemassa junnurunissa. Neidin ensimmäinen polkujuoksu lappu rinnassa! Hieno suoritus raskaassa kelissä, kun noin vitosen matkaan meni 54 minuuttia. Kunhan saimme kannustettua perusmatkalaiset omalle taipaleelleen, ajelimme majapaikkaan syömään sushia ja keskittymään lauantain koitokseen.

Illalla reppua pakatessa pohdiskelin että mihin sitä taas ollaan lähdössä. Jännitti ja vähän pelotti. Ja samalla oli hyvä, luottavainen mieli. En olisi pystynyt valmistautumaan yhtään paremmin. Olin levännyt, tankannut nestettä (myös suoloja) ja huolehtinut että syön riittävästi.

Kisapäivä valkeni puolipilvisenä ja huomattavasti viileämpänä kuin perjantai. Aivan unelmakeli juosta! Hobittiaamiaisen (aamupuuro mehukeitolla ja raejuustolla, keitetty kananmuna ja ruisleipää) lähdimme koko sakki, minä, Petri, lapset sekä minun vanhemmat kohti Pallasta. Väkeä oli jo ihan mukavasti paikalla ja tunnelma oli odottava.

Lähtö - Montellin maja 

Muistin viime ja toissavuodelta että ensimmäiset 10km on h.i.d.a.s.t.a nousua ja vähän nopeampia laskuja ja taas nousua. Laskeskelin, että 2,5-3h menee Montellin majalle, minne perheeni aikoi tulla taas kannustamaan. Starttitorven törähtäessä lähdin kipuamaan letkan mukana Pallastunturin kuvetta ylöspäin. Vanha tuttu rytmi, 25min juoksua ja 5 min kävely- ja geelitauko rytmitti menoa. Sauvoista oli tosi paljon apua ylämäessä, ja aina kun tuli tasaisempaa tai alamäkeä hölköttelin menemään rennolla, itselle sopivalla vauhdilla. Viime vuodesta muistin Taivaskeron rakat vaikeina ja inhottavina. Joku on kai käynyt silottamassa tietä, kun ei se nyt niin paha ollut...

Alun ylämäkialamäkirallin jälkeen mielikuvissani oli pitkä pätkä loivaa alamäkeä jota on helppo juosta. Sitä ei tullut, aika kivikkoista ja minulle teknistä polkua oli tarjolla,mutta juoksin sen mitä pystyin, ja sauvakävelin rivakasti silloin kun en uskaltanut juosta. Rupattelin mukavia kanssajuoksijoiden kanssa ja matka kului joutuin. Söin ja join alkuperäisen suunnitelmani mukaan, en antanut itseni huolestua nesteen kulutuksesta - voisin täydentää hätätilassa puroista jos vesi loppuu kesken ennen Hannukurun huoltoa. Olin varustautunut 1,5litran juomarakollisella vettä ja kahdella puolen litran lötköpullolla dexalin elektrolyyttijuomaa.

Nammalakuru ja sen jälkeen pieni töppyrä ja soratietä pitkin Montellin majalle. Pissahätä oli ollut seurana jo varmaan Rihmakurusta saakka, mutta en malttanut pysähtyä. Päätin pitää teknisen tauon samalla kun tervehdin perhettä. Vartin tauko, ja matka jatkui hyvillä mielin Jyväskyläläisen Ullan kanssa vuoroin sauvakävellen ja hölkäten aina kun maasto antaa myöden.

Pikainen huolto Montellin majalla ja matka jatkui. kuva: Tuula Haapala

Montellin maja- Hannukuru

Tässä kohten muistelin että reitti helpottuisi hieman. Silti sinne oli kyllä viime vuoden jälkeen viety kiviä ja erityisesti kohtuu jyrkkäpiirteisiä kallioita matkalle. Jyrkimmissä alamäissä polvet alkoivat ilmoitella itsestään, mutta en antanut sen häiritä hyvää mieltäni. Silloin kun tuntui, niin "avustin" laskeutumista sauvoilla, ihmeesti sai kevennettyä kuormaa polvilta, ja ne eivät kipeytyneet. Muistelin, että Lumikerolle nousun jälkeen ei ole muuta kuin lasketella huoltoon. Muistin väärin. Joku oli tuonut vielä toisenkin mäen siihen väliin, mutta ei se mua haitannut. Ulla oli jäänyt jossain vaiheessa taakse ja taivalsin itsekseni. Mieli oli hyvä ja askel tuntui kevyeltä. Piti välill ihan toppuutella että ei kärsi lähteä keulimaan, kun en ole edes puolivälissä vielä.

Välillä meinasi tulla kuuma, mutta aina kun näin jossain polun varressa vähän vettä, kastelin lakkini ja huuhtelin naamaa. IHanan virkistävää! Jossain vaiheessa huomasin että vesi loppui. Muistelin että Suaskurun vettä ei saa juoda keittämättä, ja pohdiskelin että se mahtaa olla juuri se kuru ENNEN Hannukurua. En siis uskaltanut juoda vettä puroista. onneksi elektrolyyttijuomaa oli vielä, eli en ainakaan kuivuisi. Pian se huoltokin sieltä tupsahti, ja täytyy myöntää, että ei yhtään liian aikaisin. Lämmin suolaliemi kun ei ole janoiselle se paras vaihtoehto. Kävelin suorinta reittiä vesipisteelle ja join varmaan puoli litraa kylmää, raikasta vettä vettä siltä seisomalta. Sitten seisoin pitkän tovin pää hanan alla. Tuntui muuten aivan käsittämättömän hyvältä! Juomavarastojen täydennys, pari sipsiä ja banaania naamariin, vessakäynti ja matka jatkui.

Hannukuru-Sioskuru

Tämä pätkä oli helppoa. Viime vuodelta tuttuja paikkoja. Mielala aivan loistava! Hölköttelin menemään ja nautin olostani. Upeita maisemia, välillä hetki jonkun kanssa rupatellen. Välillä kävelytauko ja ohitettavien voinnin tiedustelua. Aivan mieletön fiilis! Helppoa baanaa silmänkantamattomiin. Ja minähän juoksin!

Tuntui että olisin vasta hetki sitten lähtenyt huollosta, ja nyt se Sioskuru jo tuli sieltä vastaan (todellisuudessa meni mulla se reilu 2h tuohon väliin ainakin). Kello oli 19:30 kun lähetin kannustusjoukoille viestin, että Sioskuru. 20km maaliin ja mahtava meininki.

Taas piti käydä vessassa ja sitten taas matka jatkui. Vielä viimeinen nousu ja sitten voisikin vain läpsytellä maaliin.

Sioskuru - Maali

Olin mielessäni pätkinyt reitin viiteen osaan. Yhdistän tässä nyt viimeiset 2 etappia eli Sioskuru-Pyhäkeron huolto ja Pyhäkero-Maali. Sauvoin tuota mielessäni karmean pitkää ja jyrkkää Pyhäkeron nousua napakasti eteenpäin, ja vilkuilin kelloa ja laskeskelin loppuaikaa. Mikään muu kuin loukkaantuminen ei tänään estäisi minun maaliin pääsyä. Teki mieli laulaa kun tuntui niin hyvältä. Välillä vähän meinasi liikuttuakin. Ylämäkeä seuraa alamäki. Aluksi hieman haastavaa ja teknisempää laskua, ja loppupätkä ennen Pyhäkeron autiotupaa sorastettua polkua. Viime vuonna minulla meni tuohon laskeutumiseen yli tunti. Nyt paahdoin niin lujaa kuin uskalsin kuluneella sorapolulla menemään.

Pyhäkeron tupa. Ja aivan hiljaista. Missä se huolto on? No, riittää minulla nesteetja eväät, ei muuta ku maalia kohti, jos vähän rajoitan juomista, niin  orastava pissahätä (taas) ei äidy liian pahaksi.
Neulasbaanaa, pitkospuita ja tie. Ja huoltopiste! Toiseen lötköön lisää vettä, pikainen pään viilennys hanan alla ja banaani käteen ja menoksi. Maali! Täältä tullaan!

Hiekkatie. Juoksua. Pikkuiset ylämäet ja pehmeät kohdat kävellen. Pitkämatkalaisten ja muiden kanssakilpailijoiden tsemppaukset. Huh. Hapottaa. Kohta tulee se tie. Ja siitä sitten hanat auki.

Väliaikapiste. Piip.

Asfalttitie. Maali 4.8km. Nyt mennään! Pää olisi juossut mutta jalat ei enää halunneet. No, pääsee sinne maaliin sauvakävellenkin. Rivakasti sauvakävelin. Tuttu auto tuli vastaan ja lapset kiljuivat kannustuksia ikkunasta. KOhta he meni uudestaan ohi. Meinasi vähän itkettää. Viime talven vaikeudet, uupumus, katkonainen treenikausi ja rasitusvamma, kaikki kävi mielessä. Ja tässä minä nakutan eteenpäin. Kohti maalia. Kohti elämäni toisen ULTRAmatkan maalia. Hyvävoimaisena, ilman mitään kipuja tai vaivoja. Aivan uskomaton tunne!

Ihan lopussa sain vielä kiinni seurakaverini Marikan, ja sovimme hänen ja kaverinsa Sadun kanssa että mennään yhdessä. Kaksi elämäni tärkeintä ihmistä kuitenkin muutti suunnitelmaa pari sataa metriä ennen maalia. Tottahan toki halusin juosta maalisuoran käsi kädessä lasteni kanssa!

Maalisuora. Kuva; Juha Saastamoinen/Onevision.fi

Kello pysähtyi kohdallani aikaan 11.03 ja risat, ja mittariin kertyi 57.7km. Olen todella tyytyväinen. Kahden vuoden takainen aika parani yli puolella tunnilla.

Reissu oli aivan mahtava! Nesteet imeytyi, energia imeytyi. Matka taittui joutuin eikä tullut mitään vaivoja tai ongelmia. Lopun asfalttipätkällä sain pienet hiertymät jalkapohjiin,mutta ne on pientä kokonaisuuteen nähden. En kyllä muista että mikään kisa aiemmin olisi onnistunut näin hyvin. Aina on jotain pikkukremppaa, kramppia tai imeytymisongelmaa ilmennyt. Nyt ei mitään. Join päivän aikana yhteensä lähemmäs 6,5 litraa nestettä (aamulla ennen starttia alun toista litraa, matkalla ehkä reilu 5), suolatabletteja taisi mennä 4 ja elektrolyyttinappeja 4 (joista yksi tosin jäi juomatta). Geelikarkkeja meni 4 pussia Chimpanzee karkkeja ja 2 pötköä blockseja. Lisäksi jokunen geeli, pari palaa banaania ja muutama sipsi. MIssään vaiheessa ei tullut oloa että energiat loppuisi tai neste jäisi lillumaan vatsaan. Eikä ollut edes nälkä!

Syitä tähän onnistumiseen on monia, luulen että yksi iso on se, että en miettinyt matkaa kokonaisuutena, vaan pätkin sen osiin. Toinen syy on se että en asettanut itselleni muuta tavoitetta kuin maaliin pääsy, mieluummin paremmalla ajalla kuin 2 vuotta sitten. Lisäksi olen saanut levättyä ja rentouduttua ennen kisaa, vaikka töissä olen käynytkin. Unohtamatta sitä tosiasiaa, että vielä maaliskuussa olin vakavassa raudanpuutteessa ja aneeminen, nyt on kohta puoli vuotta tankattu rautaa ja alkaa veriarvot normalisoitumaan päin.

Tästä on hyvä jatkaa valmistautumista kohti seuraavaa koitosta. Ilmoittautuminen olisi Vaarojen maratonille, kai minä jonkun lyhemmän kisan käyn tässä välissä kipasemassa.

Kiitos jälleen kerran kisaorganisaatiolle mahtavasta tapahtumasta. Kiitos Petrille kannustuksesta ja kiitos äidille ja isälle lastenhoidosta. Ensi vuonna uudestaan! Ehkä toiseen suuntaan?

Ihanan kamala Korkatti trail run 2.9.

Pyssymäen onnistumisen jälkeen oli mukava alkaa valmistautua seuraavaan koitokseen matkalla kohti Virpiniemen maastomaratonia. Sopivasti kävi niin, että Elixir Korkatti trail run osui samalle päivälle kun mun treeniohjelmassa 15km kisa. Vähän jännitti,miten kunto kestää, koska tämä olisi ilmeisesti tarkoitus mennä maratonvauhtia. Koska minun tavoite Virpiniemestä on niinkin "kova" kuin tulla maaliin nelosella alkavalla ajalla, en ihan tarkkaan tiedä mikä minun maratonvauhtini tulee olemaan. Päätin sitten mennä tämän "pikamatkan" niin kovaa kuin uskallan. Tavoite oli olla maalissa kaikkensa antaneena paremmalla ajalla kuin viime vuonna (2.04). 

Ajelimme perjantai-iltana Vaalaan mökille, ja sieltä sitten lauantaiaamuna suuntasin kohti Haapavettä. Aamu oli sumuinen ja syksy tuoksui ilmassa. 

Ihan kunnon sumu oli aamulla ajellessa.

Matkalla oli aikaa pohdiskella päivän taktiikkaa. Vähän jännitti mitä tuleman pitää, minullahan ei ole vauhtikestävyyttä. Yhtään. En tiennyt miten jaksan edetä epämukavuusalueella, kun en ole juossut ku muutaman mäkivedon niin että syke nousee pk-alueen yläpuolelle. Viime vuoden kisaa varjostivat kylkikrampit ja liian kova alkuvauhti. 

Saavuin Aakonmajalle hyvissä ajoin, jo kymmenen aikaan. Startti olisi vasta klo 12.  Haettuani numerolapun jututin juoksututtuja ja testasin Hokan SpeedGoat -polkutossuja aikani kuluksi, ja söin aamulla evääksi tekemäni leivän. Käräjäojan Sannan kanssa käytiin vähän verryttelemässä.  

Olo oli mitä mainioin, ja vähän mietin pitäisikö sittenkin mennä se 22km. Päätin kuitenkin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa, kahden viikon päästä on Terva Trailin 30km, joten ei mopolla mahottomia.

Viimein kello tuli 12 ja 350 polkujuoksijaa lähti metsään. Minä innoissani letkan mukana.  En uskaltanut katsoa kelloa, mutta sen verran puuskututti heti alussa, että varmaan jotain kutosen vauhtia mentiin (statistiikat kertoo, että eka kilometri meni 6:30min/km). Ihan äkkiä vilkasin kellosta mitä se sanoo, niin enköhän ollu smantien nokallani! Ehkä reipas kilsa takana ja minä jo keräilen luitani lätäköstä! Kävi mielessä että tämmönen päiväkö mulla sitten onkin. Ei pitäis yhtään fiilistellä etukäteen. Reitti oli tosi märkä, polulla oli paikoin nilkkoihin asti vettä ja vähänkään kosteammat paikat oli mutavelliä. Kaatuminen vähän sekoitti pakkaa, mutta onneksi hyvä fiilis voitti huonon, ja matka jatkui pikkuisen mukavuusalueen ulkopuolella. Ei siis hirveästi ollut asiaa edessäoleville tai perässä tuleville. Viime vuodelta tuttuja paikkoja vilahteli ohi. Kurkkasin äkkiä sykettä keskisyke 162. Ohohups. No näillä mennään. Jos hyytyy niin hyytyy. 

Meno tuntui justiin sen verran ikävältä, että välillä mietin pitäisikö himmata vauhtia. Kuitenkin jatkoin matkaa välittämättä pikku krempoista. Kylkeen meinasi alkaa pistämään, mutta se korjaantui suolatabletilla.  5km huolto tuli aivan yhtäkkiä yllättäen eteen! Ohitin sen pysähtymättä, koska repussa oli nestettä koko matkalle. Takalenkillä alkoi vauhti painaa, ja oli pakko kävellä loivaakin ylämäkeä. Toisaalta nopeimmat tuli samalla polulla vastaan, ja jouduin taivaltaan varvikossa, eli ei haitannut. Heti kun taas pystyin, niin pistin juoksuksi, ja puolimatkan käännöksessä vilkaisin kelloa ja totesin että jos näin jatkuu, niin kirkkaasti alle 2h mennään. Henki meinasi välilä loppua mutta jatkoin vaan sinnikkäästi eteenpäin hokien itselleni että joskus on oltava epämukavuusalueella. Juttelin sen mitä pystyin edessä menevän kilpasiskon kanssa, ja matka eteni joutuisaan. Jouduin noin 9 kilometrin kohdala pysähtymään uudestaan ottamaan suolaa. Samalla imaisin geelin, josko se saisi hieman oirehtivan vatsan asettumaan.  Korkatin luontopolulla ohitin Kokkolalaisen ja lähdin vähän kovempaa. 

Vimppa iso nousu. Vähän meinaa puuskututtaa. Kuva:Kaija Partanen.

Jossain 11 kilometrissä sain kiinni pari naista joiden kanssa menin alkumatkasta, mutta jäin ekalla suolatauolla heistä. Jäin kantaan roikkumaan, ja sain kuulla, että nyt alkaa uusi polku. Reittiä oli hieman muutettu viime vuodesta.  Matka joutui, mutta hieman alkoi huolettaa se itselleni asettama 2h aikaraja.  Viimein, noin 13 kilsassa ohitin naiset todettuani että kovempaa pitää mennä että ehtii alle 2h. Viimeiset kilometrit olikin nk kainuulaista polkua, eli siellä täällä reittimerkkejä puissa - maassa oli tallattua varvikkoa.  Välillä liukasteltiin kalliolla, ja puuskutin menemään  kelloa vilkuillen ja toivoin maalin tulevan pian, koska en jaksais enää yhtään!

Kohta tupsahdinkin ensin tielle ja hetken päästä pururadalle, vielä parit silmukat pururadalla - tuossa kohden reittimerkit oli vähän epäselvät, ja hukkasin aikaa haahuiluun.  Lopulta keksin miten silmukka kuuluu mennä.  Ei muuta kuin jaloista kaikki irti mitä oli jäljellä, ja viimein pääsin maaliin ajassa 1:58 (sijoitus 20/29).  Olipahan reissu! Ylitettyäni maaliviivan kuulin, kun joku tuumasi: "mikähän järki tuossa on kun kaikki on aivan lopussa kun ne tulee maaliin". Niin, mikähän järki, ainakin jälkitilat on sellaiset että tätä tekee ihan mielellään, vaikka välillä metsässä miettiikin homman mielekkyyttä. 

Luulin, että minulla ei ole vauhtikestävyyttä, kuitenkin jaksoin juosta melkein 2h keskisykkeellä 164 (Max 181) - yhtään kovempaa en vaan ois voinu mennä kanttaamatta totaalisesti, eli on sitä vauhtikestävyyttäkin reservissä tarvittaessa.  Lopulta, nyt kaksi päivää kisan jälkeen jalat on tosi hyvän tuntuiset ja muutenki yllättävän hyvin on palautuminen lähtenyt käyntiin. Sen verran oli raju rypistys, että vähän kroppa on sekaisin, ja kurkku tuntuu karhealta. Muutama päivä lepoa ja sitten alkaa valmistautuminen seuraavaan koitokseen.

Jälkitilat. Se kun naurattaa vaan, ja mikään ei voi pilata sun päivää! Hymy ei hyydy vielä seuraavanakaan päivänä!

Kiitos kisajärjestäjille mukavasta tapahtumasta! Ja tietty kilpasiskoille juttuseurasta ja peesiavusta!

Paras juoksuni ikinä - Pyssymäki Extreme 2017

Pallaksen pettymyksen jälkeen piti keräillä hetki itseään ja miettiä mitä teen loppukaudesta. Alanko suosiolla keskittyä ensi vuoteen, vai pitäisikö kuitenkin joku helppo pikkukisa kävästä kipasemassa, että saa edes yhden onnistuneen suorituksen tällekin kesää. Viime vuonna Pyssymäki Extreme oli varsinainen Extreme, ja päätin tuolloin, että ei ikinä enää. Loma loppui, ja työt alkoi, ja kisakalenteria katsellessa tuumailin, että aikataulullisesti tuo kuitenkin olisi aika hyvä. Ekan työpäivän kunniaksi laitoin sitten ilmoittautumisen sisään. Seurakaverini Seijakin oli sosiaalisessa mediassa kertonut osallstuvansa, joten ois matkaseuraakin tiedossa. 

Samoihin aikoihin kun ilmoittauduin tuonne Pyssymäelle, päätin, että tämä kausi päättyy Virpiniemen maastomaratoniin lokakuun alussa. Selailin erilaisia treeniohjelmia netissä, ja löysinkin mieleisen. Tätä Comrades-marathonille valmistavaa ohjelmaa seuraamalla pitäisi NUTSKarhunkierros 53k mennä heittämällä läpi ensi vuonna (olettaen että saan paikan sinne). Ja kun siinä sopivasti on ensin Qualifying raceen valmistava vaihe, niin sain maratonohjelman samassa paketissa. Tämän kisan piti olla vain yksi pitkä pitkis, kun ohjelmassa oli juuri tälle viikonlopulle sellainen ehdolla. 

Kisapäivän aamuna Oulussa oli todella hautova ilma, ja mietin koirien aamukävelyllä että taitaa tulla hikinen reissu. En antanut säätilan pilata muuten niin hyvää mieltä. 

Aamupalaa. Sometin, kuinka kisapäivän aamuna on aina sellainen jännityksen sekainen tunnelma, jota ei voi muulloin kokea.

Lähdin heti aamiaisen jälkeen ajamaan kohti Kempelettä, jossa hyppäsin sitten Seijan kyytiin. Seijalla oli vähän samanlainen meininki kuin minulla, tavoitteena saada onnistunut suoritus ja päästä maaliin. Saavuimme Pyssymäelle hyvissä ajoin, reilua tuntia ennen lähtölaukausta. Siinä ehti hyvin vaihtamaan vaatteet ja syömään vielä leivän. Olin matkalla juonut vajaan litran laimeaa urheilujuomaa.

Viimein kello tuli 12:30 ja matkaan lähti parikymmentä ihmistä. Naisia oli lähtölistan mukaan 6, mutta todellisuudessa meitä taisi olla 5. Alku menikin tosi kovaa, ja jättäydyin joukon hännille aika pian. En aamulla löytänyt sykemittaria, joten fiilispohjalla mentiin. Tiesin, että 6:30min/km on minulle ihan liikaa, joten jäin joukosta suosiolla. Tuttuja polkuja mentiin, alun suopätkä oli märkä, mutta ei mitään verrattuna viime vuoteen. Tutkailin kelloa, ja koitin pitää vauhdin sellaisena että jaksan ylläpitää sitä helposti, mutta että jää pelivaraa lopun vaikeisiin paikkoihin. Olin ennakkoon laskenut että jos keskivauhti pysyy alle 9:00 min/km, niin pääsen maaliin alle neljän tunnin. Treeneissä olen pk-lenkit mennyt viimeaikoina aikalailla tuota vauhtia, joten tiesin että se voi olla aivan mahdollista. Toki valmistelin itseni myös siihen, että aika kultaa muistot reitin teknisyydestä.

Omassa rauhassa siis etenin, ja minulle ihan hyvää vauhtiakin. Eka vitonen meni alle 40 minuutin, joka on minulle polulla todella hyvä. Meno oli helppoa ja poiketen aiemmasta, koitin tankatakin juostessa. Kävelin vain jos oli aivan pakko maaston takia pudottaa kävelyksi. Rytmi puolen tunnin välein energiaa ja noin 10minuutin välein vettä toimi. Viime ja sitä edelliseltä vuodelta tuttuja paikkoja vilahteli ohi. Välillä Seijan selkä näkyi edellä. Hän oli juuri sen verran kaukana että ei voinut jutella. Mutta se ei haitannut. Nautin menosta. Maisemiahan tuolla ei juuri ehdi katselemaan, kun pitää katsoa mihin astuu. Huomasin, että ne paikat jotka viime vuonna tuntui tosi vaikeilta, meni nyt helpon oloisesti. Eli jos ei muuta,niin polkujuoksutekniikka on parantunut.

Laskeskelin, että noin kahden tunnin kohdalla saavutan puolen välin huoltopisteen, jos vauhti pysyy samana. Jossain 6-7 kilometrin kohdalla vauhti alkoi kuitenkin hidastua, koska alusta kävi vaikeammaksi. En antanut asian häiritä, vaan etenin itselle helppoa vauhtia, kuitenkin välttäen riskejä. Kun oli juostavampaa, menin kovempaa ja palauttelin sitten vaikeammilla pätkillä. Jossain vaiheessa, hakkuuaukean reunaa juostessa alkoi tuntua vähän pahalta. Ilma oli lämmin ja kostea, eikä siinä käynyt tuulenvirettäkään. Tuntui etten saa happea tarpeeksi. Tätä kesti onneksi vain pienen hetken, ja sain pukattua epämukavan tunteen taka-alalle. 

Matka jatkui omassa kuplassa, ja meno maittoi. Oli helppoa ja rentoa juoksua. Vilkuilin välillä kelloa, että miten aikatavoitteen kanssa voidaan. Matkanteko oli hidastunut huomattavasti alun jälkeen. Muistutin itseäni, että tältä reissulta ei ole lupa odottaa mitään muuta kuin se maaliin pääsy. Ja viime vuoden ajan parannus.

Tie. Nyt jo? Epäusko valtasi mieleni, kun tupsahdin puolivälin huoltoa kohti vievälle tielle. En ollut ehtinyt vielä edes odotella sitä, ja siinä se oli. Seija näkyi noin 100metrin päässä edellä. Arvelin saavani hänet kiinni huollossa. Oli mukava päästellä menemään reilusti alle 7 minuutin kilometrejä. Kovempaakin olisin voinut juosta, mutta olisin joutunut pois mukavuusalueelta, ja sitä en halunnut. Huoltoon tuntui olevan loputtoman pitkä matka. En muistanutkaan että tieosuus on NÄIN pitkä! Viimein se huolto sieltä tuli. Kaadoin lötköpullosta loput vedet päähäni, join ja söin, ja täytin lötkön. JAtkoimme Seijan kanssa yhtä matkaa. Vauhti meni hyvin yksiin. Oli mukava että oli seuraa.

Jossain välissä pienen suon ylitys aiheutti ikävän nykäisyn pohkeessa. Sanoin Seijalle että pakko ottaa suolaa. Onneksi otin, voi olla että olisi krampit olleet riesana loppumatkasta ellen olisi ottanut. Samalla nakkasin elektrolyyttitabletin juomarakkoon. Jatkoin matkaa, ja helpolla polulla sain Seijan taas kiinni. Vähän teki mieli yrittää kovempaa vauhtia, ja yritinkin, mutta kengän nauhat aukeilivat, ja taas oltiin peräkanaa :) Jouduin useampaan otteeseen pysähtymään sitomaan kengännauhojani. 

Odotin että koska se alkaa, se loputon ojien ylittely ja kiviin kompastelu. Matka taittui leppoisasti ja rennosti. Kohta olimme jo keijumetsässä, jota viime vuonna ajattelin, että se on varmaan kuivana mahtavaa baanaa. Ei se ollut. Sanoinkin Seijalle, että huomaa että alkaa väsyä, kun pienetkin juuret tuntuu isoilta esteiltä. Lihaskuntoharjoittelun puute alkoi tuntua jaloissa. Kolmen tunnin geeli teki ikävän tunteen vatsaan, joten lopetin energian ottamisen. Arvelin että jaksan vararavinnolla loppuun. Ihan muutamaa kilometriä ennen maalia alkoi nestekin tökkimään. En kutienkaan huolestunut tilanteesta, koska matkaa oli jäljellä muutama kilometri. Olimme jo samalla polulla kuin alussa. Sovimme että mennään yhtämatkaa maaliin saakka.  Olo oli hienoisista vaikeuksista huolimatta loistava. 

Vihdoin maalisuora sieltä putkahti näkyviin. Tartuimme käsistä kiinni ja juoksimme yhtä matkaa maaliin. 100 metriä ennen maalia kihosi kyyneleet silmiin. Mää tein sen! Pääsin maaliin saakka! Ja vielä hyvällä ajalla (4:07:xx). Paransin viime vuodesta 17 minuuttia. 

Kokonaisuutena ihan huippureissu! Kaikki onnistui odotusten mukaan. Mihinkään ei sattunut, neste ja energia imeytyi hyvin loppua lukuunottamatta. Mitään henkistä notkahdustakaan ei tullut missään vaiheessa. En edes kaatunut kertaakaan! Kokemuksena aivan mahtava, ja varmasti tähän asti paras ja ehjin juoksu mitä olen koskaan kisoissa juossut. Vaikka oma nimi löytyy tuloslistan hänniltä, niin olen kyllä ihan voittajafiiliksissä!

Loppuun kiitokset Seijalle seurasta ja kyydistä sekä koko PEP-tiimille hyvästä tapahtumasta!

NUTSPallas 55km - elämäni ensimmäinen ultramatka

Ajoimme Hettaan jo torstaina, jotta perjantaina ehtisi keskittyä rauhassa ja vähän herätellä kroppaa. Matkalla seurailimme sääennusteen kehittymistä, lauantaille oli ennustettu vesisadetta ja kevyttä tuulta. Lämpötilakin laskisi 12-13 asteen paikkeille. Minulle sopiva keli siis tulossa. Illalla päästyämme majapaikkaamme Ounaslomien mökkiin, otimme vielä pyörät alle ja kävimme tervehtimässä tuttuja kisakeskuksessa.

Perjantai oli kaunis päivä, parikymmentä lämmintä ja aurinko paistoi. Kun olimme seurakaverini Ollin kanssa käyneet hakemassa numerolaput ja kisakassit, ja Petri oli saanut vuokraamansa maastopyörän, päätimme yksissä tuumin ajaa Ylläkselle katsomaan 134km ja 26km kisojen lähdöt. Vähän meinasi jo itseäkin jännittää, ja ihan hyvä ajatus oli lähteä kisahumua seuraamaan, että sai vähän muuta ajateltavaa. Ostimme pojan kanssa ihan vasta uuden järjestelmäkameran (Canon EOS100D), ja sillä sitten räpsin kuvia kisahumusta Ylläksellä.

Pitkämatkalaiset lähdössä taipaleelle.

Ylläs. Sielä ne pitkämatkalaiset taivaltavat.

Tulimme Ylläkseltä takaisin vasta aika myöhään illalla, kämppiksemme Riikka, Merja ja Jukka olivat jo nukkumassa. Kuitenkin vielä hieman söin pastaa ja painelin itsekin pehkuihin.

Lauantaina aamulla herätessämme oli vielä poutainen sää, mutta siinä aamutoimien aikaan alkoi Hetassa tihuuttaa vettä. Lähdimme kohtuu hyvissä ajoin ajamaan kohti Pallasta, jonne saavuimme noin tuntia ennen starttia. Vettä vihmoi ja tuuli oli todella kova. Järjestäjät kehottivat pukemaan takkia päälle, tunturissa tuuli 20m/s ja ilman lämpötila tuntuu iholla kuin olisi -3 astetta. Mietin että miksi piti jättää se kuoritakki Hettaan. Minulla oli päällä pitkät juoksuhousut, tekninen t-paita ja seuran juoksutakki. Vedin maaliin menevästä varustekassistani ensin päälle pitkän juoksupaidan. Hetken tilannetta kuulosteltuani vedin myös ohuen Salomonin mikrofleecetakin. Käytännössä siis kaikki mitä oli mukana. Tuubihuivi korvien ja kaulan suojaksi lippiksen alle, ja niillä oli pärjättävä.

Kävi mielessä, että kannattaako lähteä ollenkaan.

Lähdin kuitenkin. Mieliala oli korkealla, ja siinä jonossa Pallaksen kuvetta kivutessa oli aivan mahtava fiilis. Sade piiskasi sivulta, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin jo likomärkä, mutta se ei haitannut yhtään. Seurasin kellosta juomis- ja syömisaikataulua, ja tuntui että aika kului kuin siivillä, mutta matka eteni hitaanlaisesti. Ensimmäiseen 10 kilometriin meni aikaa 2 tuntia. Alkuperäisen 10 tunnin aikatavoitteen olin haudannut jo ennen lähtöä keliolojen arvaamattomuuden takia. Pääasia että pääsen maaliin järjestäjän asettaman 12 tunnin puitteissa.

Alun nousua jonossa. Vielä hymyilyttää.

Reitin alkupätkä oli siis melkoista nousua - ei kovin jyrkkää, mutta ei kuitenkaan minulle enää juostavaa. Eipä siinä letkassa olisi juosta pystynytkään. Heti kun tuli hieman helpompaa, ja alamäkeä, hölkkäilin helpon tuntuisesti eteenpäin. Ja ylämäet kävelin reipasta vauhtia. Matkanteko maistui ja vaikka keli oli kamala, jotenkin tuntui hirmuisen hyvältä koko ajan. Näkyvys oli paikoin todella huono, ja tosissaan sai keskittyä reittimerkkien seuraamiseen. Onneksi oli vielä muita ihmisiä ympärillä, että siinä jonon jatkona sitä vain eteni. Ja koko ajan silmä tarkkana sai katsoa mihin astuu, alusta oli todella teknistä louhikkoa ja rakkaa. Oman lisämausteensa toi se että välillä polku oli muuttunut puroksi. Eli alkuperäinen suunnitelmani hölkätä alamäessä aina kun mahdollista, ei oikein toteutunut, kun en uskaltanut juosta liukkailla kivillä. Toisaalta ehkä hieman liikaa mietin jaksamistani, edessä oli kuitenkin elämäni pisin matka juosten.

Matka eteni siis hitaasti mutta varmasti tunturissa. Välillä reitti laskeutui kuruun, ja näkyvyys hieman parani. Jo alkumatkasta vatsani ilmoitti että pizza ei ehkä ole se paras tankkauseväs, ja jouduin pitämään pari teknistä taukoa. Toisen puskassa ja toisen ihan vessassa autiotuvalla. Kun sain asiani toimitettua, askel keveni kummasti. Ja reittikin muuttui alun louhikon jälkeen melkeinpä soratieksi. Hetken matkaa taivalsin saman Rovaniemeläisen herran kanssa, joka tarjosi Karhunkierroksella pähkinöitä. Kiitin häntä niistä. Lumikeron huiputin hänen kanssaan yhtä matkaa taivaltaen, mutta polun muuttuessa helpommaksi lähdin omille teilleni.

Tunturissa jotenkin tuntee olonsa pieneksi. Mielialat vaihtelivat silkasta euforiasta hyvin hyvin synkkiin mietteisiin. Joskus vähän ennen ensimmäistä huoltoa - siis puolimatkan krouvia - polviini alkoi sattua. Päätin pysähtyä teippaamaan ne ennen kuin ne tulee liian kipeiksi. Pienen huoltotauon jälkeen matka taas jatkui, mutta hienoinen alakulo valtasi mielen. Onneksi sumusta tupsahti pari turvajuoksijaa ja muitakin juoksijoita, ja siinä lörpötellessä omakin mieliala koheni. Huoltoon tullessa oli kuitenkin sen verran mieli maassa, että piti toimittaa huolto melko nopeasti, etten jäisi siihen. Olin käyttänyt ensimmäiseen puolikkaaseen 6 tuntia aikaa.

Näkymä Pallakselle. Tuolla sumussa sitä taivallettiin.

Onneksi reitti helpottui ja matkanteko hieman nopeutui. Polvet vain hidastivat menoa alamäissä. Aina välillä sumusta kuului ääniä, ja välillä mietin onko edessä ihminen vaiko reittimerkki. Molempia siellä oli, vastaan tuli joitakin vaeltajiakin. Siellä yksin sumussa oli aikaa kyllä miettiä homman mielekkyyttä moneen kertaan. Saavutin erään pitkämatkalaisen, ja kuljin jonkun matkaa hänen kanssaan rupatellen. Jossain välissä hänen täytyi kuitenkin jäädä kenkiään korjailemaan, joten jatkoin taas matkaa yksin.

Kun 35km kilahti mittariin, lähetin Petrille viestin, että 20km matkaa maaliin, vaikeaa ja hidasta on. Olin juuri aloittanut hitaan nousun kohti Pyhäkeroa. Petriltä tuli viesti että huollossa odottaa lämmin mökki. Sitä kohti siis, 7km matkaa. Nousu tuntui ikuiselta. Aina sumun seassa kohosi jotain, oliko synkkä pilvi, vai taas uusi valehuippu, vaikea sanoa, kun näkyvyys oli max. 10m. Mitä ylemmäs nousin, sitä kylmemmäksi ilma kävi, ja alkoi oikeasti palella. Naamaan iski pientä jäätihkua sivulta, ja kylmä tuntui menevän jo valmiiksi kipeisiin polviin entistä pahemmin. Ajatus keskeytyksestä hiipi mieleen. Mutta ennen kuin voi keskeyttää, pitää päästä alas.

Pyhäkeron jälkeen huollossa odotti lämmin mökki.

Kaikki loppuu aikanaan, ja  viimein se alamäkikin alkoi. Jonkun matkaa tultuani tuttu hahmo seisoi rinteessä. Petri oli tullut vastaan. Kysyin paljonko on huoltoon, olen aivan jäässä ja pissattaa. 1,5km. Mutta ei pystynyt juosta kun tuntui että rakko halkeaa. Heti kun tuli ensimmäiset puun tapaiset vastaan, oli pakko mennä puskaan. Sen jälkeen kyllä askel keveni taas, ja rullailin huoltoon sen mitä kylmästä kankeilla jaloilla pääsin - eli H.I.T.A.A.S.T.I.  Huollossa täti sanoi, että tärisen siihen malliin, että onkohan järkevää jatkaa. Sanoin että käyn vähän lämmittelemässä ja jatkan sitten. Hetken siis ihan rehellisesti lämmittelin lämpimässä autiotuvassa, venyttelin hieman ja söin. Nappasin Petrin tuoman kuoritakin päälle ja lähdin matkaan. Enää en luovuta.

Loppumatka menikin sitten joutuistasti helppoa polkua ja tietä pitkin hölkäten. Yritin olla välittämättä siitä, että joka askeleella tuntui kuin olisi raastinraudalla riivitty päkiää. Polvetkin olivat toipuneet lämpimässä sen verran, että pystyin ihan oikeasti juoksemaan. Toki väsymys painoi sen verran, että vauhti oli melko hidasta, mutta kuitenkin eteenpäin vievää. Petri ajoi pyörällä vierellä, ja siinä rupatellessa kilometrit vähenivät huomaamatta. Siinä vaiheessa kun asfalttiosuus alkoi, Pete lähti hakemaan autoa mökiltä ja minä tiesin pääseväni maaliin. 2km. 500m. 100m. Palanen sinistä taivasta näkyi kun kiihdytin loppukiriin. Olin maalissa ajassa 11:32:43.

Maalissa!

Lopuksi: Haastavat olosuhteet toivat kyllä oman lisänsä kisaan. Vielä pari päivää kisan jälkeenkin sitä miettii luonnonvoimien mahtavuutta ja omaa avuttomuuttaan luonnon armoilla. Näissä kinkereissä pakollisiin varusteisiin kuuluu aina avaruuslakana ja pilli, ja tuolla ne todella olisivat voineet tositilanteessa pelastaa paleltumiselta. Siis tilanteessa jossa ei voi enää jatkaa syystä tai toisesta eteenpäin kohti suojaa. Onneksi en niitä tarvinut, enkä ole kuullut että kukaan muukaan olisi tarvinut.

Kiitos kisajärjestäjille upeasta tapahtumasta, kiitos kaikille joiden kanssa sain taivaltaa ja erityiskiitos Petelle, joka tsemppasi lopussa.

Sain tietää matkalla Hettaan, että Ukkini on menehtynyt. Mummoni kuoli pari viikkoa sitten, joten heidän molempien muistoa kunnioittaen juoksin kisan surunauha käsivarressa. Niinä vaikeina hetkinä kun mietin keskeyttämistä, tuo nauha valoi voimia jatkaa loppuun saakka.

Seuraavana päivänä paistoi taas aurinko. Tuolla sitä sumussa taivallettiin. Ensi vuonna uudestaan, josko näkisi miltä maisemat näyttää tunturin päältä.

Kainuun vaarat yllättivät kuntoilijan - Jättiläisten yö 22,2 km

Elämä NUTSKarhunkierroksen jälkeen on ollut lähinnä autossa istumista ja juoksumotivaation etsimistä. Kesäkuussa tuli juoksukilometrejä ehkä kolmisenkymmentä, mikä on Pallasta ajatellen aivan liian vähän. Toisaalta lepokin teki hyvää, ja juoksumotivaatiokin sen myötä löytyi, ja uskalsin ilmoittautua Jättiläisten yöhön Kivesvaaralle. Matkana oli "Kainuulainen puolimaraton" eli 22.2km. Ja tuohon mahtuu järjestäjän ilmoituksen mukaan 800 nousumetriä. Aiemmin uhoamani tuplastartin kuitenkin jätin suosiolla väliin, ja päätin keskittyä yhteen onnistuneeseen starttiin.

22.2km matkan korkeusprofiili Polarini tallentamana. 

Kisaa edeltävät viikot ovat olleet tosi lämpimiä, ja kisapäiväkin oli helteinen. Onneksi tuuli hieman viilensi ilmaa. Hieman meinasi jännittää kuumuus ja sen aiemmin tuomat ongelmat nesteytyksessä.  Tänä vuonna lähdin yksin reissuun, muu perhe jäi mökille, eikä kaveriakaan ollut. Ajelin hyvissä ajoin kisapaikalle Kivesvaaralle ja kävin ilmoittautumassa. Ilmoittautumisen täti sanoi, että sinäkö se olet se rohkea nainen joka lähtee pitkälle matkalle! Jaa, ei sitten ollut muita naisia lähdössä. Koitin ilmoittautumislistoista katsoa millä numerolla pitkämatkalaiset miehet lähtevät, josko peesiin jäisin.

Liekö kilpailunumero ollut enne sijoituksesta. 

Olo oli ihmeen rauhallinen. Istuskelin odotellessa portaalla ja mietin syntyjä syviä. Sykemittarin laitoin valmiiksi paikantamaan itsensä ja etsimään sykkeen, ja ihan pistin merkille matalan sykkeen siinä odotellessa, yleensä kisaa odotellessa syke on kymmenen, jopa parikymmentä pykälää korkeampi jo ennen lähtöä. Kohta kuuluttaja kuuluttikin että kolme minuuttia lähtöön, ja siirryin lähtöviivalle iloisen joukon hännille. Yritin taas katsoa missä kanssakilpailijani ovat. Lähtölaukaus kajahti, ja joukko lähti matkaan. Se siitä peesiin tälläytymisestä, kaikilla kauhia kiire, ja minä jäin heti jälkeen! Ehkä pienellä kirillä olisin saanut heti alkuun jonkun pitkämatkalaisen kiinni, mutta arvelin että ehdin minä ne yhyttää myöhemminkin.

Juoksu kulki heti alusta asti tosi rennosti ja hyvin. Alamäkeen yleensä kulkee. Ensimmäinen nousu meinasi pistää puuskuttamaan, mutta omaan tahtiin tikutin mäkeä ylös. Viimein se huippu tuli vastaan, ja sitten pääsikin laskettelemaan taas pitkän matkaa. Olin jäänyt ensimmäisen kahden kilometrin aikana kaikista muista niin paljon, että en nähnyt enää ketään koko matkalla. Mitäpä tuosta, yksin jatkoin taivallusta ja nautin olostani. Juoksu oli rentoa ja helppoa, ja vaikka syke olikin vauhtiin nähden tavanomaista korkeammalla, se ei haitannut menoa yhtään. Onneksi olin ottanut oman juomarepun selkään, ensimmäisen ja toisen huollon välissä on aika pitkä väli, ja keli oli lämmin edelleen, vaikka kello oli jo lähellä kahdeksaa illalla. Hörpin kymmenen minuutin välein suolalla terästettyä vettä, ja se tuntui oikein hyvältä rytmiltä. Puolen tunnin kohdalla imaisin ensimmäisen geelin, ja totesin että sama rytmi loppuun asti.

Jossain kuuden kilometrin paikkeilla tein pienen pummin, ja hyvä fiilikseni vähän notkahti. Nopeasti sen kuitenkin sain takaisin, ja ihmettelin itsekin kuinka mahtavaa on vääntää umpimetsässä ylämäkeen. Mustikat näytti etelärinteillä olevan jo kypsiä, ja metsä täynnä elämää. Sääsket ja paarmat pörräsivät ympärillä, mutta antaapa niiden pörrätä.

Seitsemän kilometrin huollossa sain tietää olevani 10minuuttia miesten häntää perässä. Ei paha. Täytin juomapullot ja join urheilujuomaa ja jatkoin matkaa. Reitti jatkui lepposasti alamäkeen hiekkatietä pitkin, ja juoksu kulki. Vaivuin johonkin omaan kuplaan, jossa ei ollut tilaa kuin minulle ja minun jaloille, jotka veivät minua eteenpäin. Ylämäet kävellen, alamäet reippaahkosti rallatellen. Kympin kilahtaessa mittariin totesin, että jos näin etenee, niin Petrin ehdottelema 3,5h on aika lähellä (eka 10km taittui aikaan 1:25 ja risat). Noin puolessa välissä, 11km kohdalla olikin taas järjestäjän huolto, ja urheilujuomaa upposi. Samalla nappasin pari suolakurkun palaa, geelit tuntui tarttuvan ikävästi kitalakeen. Huollossa ollut mies kysyi onko näkynyt käärmeitä. En ole kyllä nähnyt, mutta ne kyllä minut kuulee kauas kun jytistän tulemaan, ja osaavat väistää.

Pian tämän jälkeen reitti kääntyi metsään. Ja siellä hetken katselin ihmeissäni että missä se polku on? Kainuulaisten käsitys polusta on nähtävästi hieman tallattu varvikko. Ainoa millä pystyi seuraamaan reittiä oli seurata reittimerkintöjä. Ja koska polkua ei ollut, niin aika tarkkaan sai kyllä katsoa omia jalkojaankin. Matkanteko hidastui selvästi. Mutta mitäpä tuosta! Hyvällä sykkeellä jatkoin eteenpäin. Toki jossain vaiheessa se että en päässyt enää paarmoja ja sääskiä karkuun alkoi hieman häiritsemään muuten niin hyvää menoa. Mietin, että korvanapit tai kuulosuojaimet voisi olla hyvät, ei kuulisi sitä jatkuvaa ininää ja surinaa. Tai joku jonka kanssa rupatella. Vähän meinasi pissattaakin. Päätin että pysähdyn lisäämään hyttysmyrkkyä ja pissalle heti kun tulee vähän aukeampi paikka. No niitä ei tullut, joten se siitä. Ylämäen jälkeen tulee alamäki, ja arvelin että nyt saa vähän etumatkaa paarmoihin. Oli sen verran teknistä laskua, että ei saanut. Kerran kompastuin johonkin kiveen, ja kerkesin siinä tasapainoa hakiessa mm. miettiä että eihän kukaan nähnyt, ja että lähtiköhän varpaankynsi. Tässä järjestyksessä. On ollut metsän villeillä eläimillä hauskaa katsoa huitomistani.

Viimein vaaran ylitys oli ohi, ja pääsi taas vähäksi aikaa metsätielle. Vähän aikaa sitä hölkättyäni tuli huoltopistekin, ja täytyy myöntää, että OFF purkki oli se mihin ensimmäisenä katseeni kiinnitin! Vähän vettä nassuun, offia paljon jokapaikkaan, ja eikun menoksi. 7km maaliin, tiesin että tää on tässä, mikään ei estä enää minua pääsemästä maaliin - ja vielä voittajana! Reitti jatkui hakkuuaukeaa aivan huikeissa maisemissa, ellei alusta olisi ollut sen verran kivinen, että piti seurata mihin menee, niin olisin varmaan unohtunut ihailemaan maisemia.

Kohta tuli taas tie, ja huomasin että viimeinen huolto ennen lopun nousuja on aivan mutkan takana. Ja aikaa oli sen verran, että se 3,5h on saavutettavissa. Huippua! 19km huollossa äkkiä vähän rusinoita ja urheilujuomaa naamariin ja sitten vain kohti maalia. Ylämäkeen. Pahanlouhoksen alku oli ihan helppoa kauraa, polku mutkitteli sen verran, että ehdin jo ihmetellä miten joku viime vuonna piti tätä pahana. No, kohta polku jatkuikin lähes suoraan ylöspäin. Ja minä puuskutin. Ja mäki tuntui loputtomalta. Pienin askelin tunkkasin menemään, ja mietin jo seuraavaa mäkeä. Loppunousukin on vielä jäljellä.

Viimein nousu loppui, ja pystyin hölkkäilemään hetken matkaa kohti viimeistä laskua. Se oli sama mäki joka alussa noustiin ylös. 3,5h aikatavoite oli karannut vain yhden kilometrin aikana tavoittamattomiin. Polvet oli jo sitä mieltä, että jos meinaan juosta Pallaksella, ota varovasti tämä lasku. Jos viime vuonna päästelin niin kovaa kuin uskalsin, nyt tulin tosi varovasti. Saatoin vahingossa astua sammakon päälle, ainakin kiinnitin huomioni pikkiriikkiseen sammakkoon joka oli jalkani kanssa törmäyskurssilla. Sen verran oli vauhtia kuitenkin, että en ehtinyt jäädä katsomaan mitä sammakolle tapahtui.

Viimeinen nousu. Älä kato ylös. Älä kato ylös. Pienin askelin. Pidä rytmi. Lääh Puuh! On se vain tiukka. Älä kato ylös. Ensi talvena vietän aikaa portaissa. Paljon. Älä kato ylös. Hitaasti mutta varmasti raahustin loppunousua ylöspäin, viimeisen kumpareen päällä oli järjestävän tahon edustaja kannustamassa! Enää vähän matkaa. Siellä se maali jo on! Juoksin viimeiset pari kymmentä metriä maaliin ja olin Voittaja! Ajassa 3.47,38 ja kaikista kilpailijoista viimeisenä. Itseni lisäksi voitin 22km kisan naisten sarjan, ja sekös vähän meinaa välillä hymyilyttää...

Ottihan voimille, mutta olipahan mahtava reissu! 

Kiitokset järjestäjille mukavasta tapahtumasta! Reitti oli hyvin merkattu, ja muutenkin järjestelyt toimi. Erityiskiitos lätyistä, ne oli tosi hyviä.