NUTSYlläs-Pallas 55k- Päivä jona kaikki onnistui

NUTS YlläsPallas oli minulle tämän kesän toinen startti. Kävin NUTSKarhunkierroksella toukokuun lopussa, mutta siitä ei jäänyt paljoa sanottavaa. Maaliin pääsin. Ja tätä reissua varten erinomainen pitkä lenkki.

Viime vuoden loukkaantuminen ja sitä seurannut keskeyttäminen varjostivat vähän mieltäni tähän kisaan valmistautuessa. Kisaa edeltävä viikko oli todella lämmin, lapissakin lähemmäs 30 astetta koko ajan. Hieman huolestuneena seurailin sääennusteiden kehittymistä.

Matkustimme koko perhe pohjoiseen jo lähtöä edeltävänä torstaina. Olimme yötä tätini luona ja perjantaina ajelimme majapaikkaamme Torassieppiin. Ensimäistä kertaa ikinä varasin AirBNB:n kautta kämpän, ja kyllä kannatti!

Näkymä majapaikkamme parvekkeelta.

Perjantaina kävimme äitini ja tyttäreni kanssa Ylläksellä haistelemassa tunnelmaa. Kävin hakemassa oman numerolappuni ja 12 vuotias tytär kävi juoksemassa junnurunissa. Neidin ensimmäinen polkujuoksu lappu rinnassa! Hieno suoritus raskaassa kelissä, kun noin vitosen matkaan meni 54 minuuttia. Kunhan saimme kannustettua perusmatkalaiset omalle taipaleelleen, ajelimme majapaikkaan syömään sushia ja keskittymään lauantain koitokseen.

Illalla reppua pakatessa pohdiskelin että mihin sitä taas ollaan lähdössä. Jännitti ja vähän pelotti. Ja samalla oli hyvä, luottavainen mieli. En olisi pystynyt valmistautumaan yhtään paremmin. Olin levännyt, tankannut nestettä (myös suoloja) ja huolehtinut että syön riittävästi.

Kisapäivä valkeni puolipilvisenä ja huomattavasti viileämpänä kuin perjantai. Aivan unelmakeli juosta! Hobittiaamiaisen (aamupuuro mehukeitolla ja raejuustolla, keitetty kananmuna ja ruisleipää) lähdimme koko sakki, minä, Petri, lapset sekä minun vanhemmat kohti Pallasta. Väkeä oli jo ihan mukavasti paikalla ja tunnelma oli odottava.

Lähtö - Montellin maja 

Muistin viime ja toissavuodelta että ensimmäiset 10km on h.i.d.a.s.t.a nousua ja vähän nopeampia laskuja ja taas nousua. Laskeskelin, että 2,5-3h menee Montellin majalle, minne perheeni aikoi tulla taas kannustamaan. Starttitorven törähtäessä lähdin kipuamaan letkan mukana Pallastunturin kuvetta ylöspäin. Vanha tuttu rytmi, 25min juoksua ja 5 min kävely- ja geelitauko rytmitti menoa. Sauvoista oli tosi paljon apua ylämäessä, ja aina kun tuli tasaisempaa tai alamäkeä hölköttelin menemään rennolla, itselle sopivalla vauhdilla. Viime vuodesta muistin Taivaskeron rakat vaikeina ja inhottavina. Joku on kai käynyt silottamassa tietä, kun ei se nyt niin paha ollut...

Alun ylämäkialamäkirallin jälkeen mielikuvissani oli pitkä pätkä loivaa alamäkeä jota on helppo juosta. Sitä ei tullut, aika kivikkoista ja minulle teknistä polkua oli tarjolla,mutta juoksin sen mitä pystyin, ja sauvakävelin rivakasti silloin kun en uskaltanut juosta. Rupattelin mukavia kanssajuoksijoiden kanssa ja matka kului joutuin. Söin ja join alkuperäisen suunnitelmani mukaan, en antanut itseni huolestua nesteen kulutuksesta - voisin täydentää hätätilassa puroista jos vesi loppuu kesken ennen Hannukurun huoltoa. Olin varustautunut 1,5litran juomarakollisella vettä ja kahdella puolen litran lötköpullolla dexalin elektrolyyttijuomaa.

Nammalakuru ja sen jälkeen pieni töppyrä ja soratietä pitkin Montellin majalle. Pissahätä oli ollut seurana jo varmaan Rihmakurusta saakka, mutta en malttanut pysähtyä. Päätin pitää teknisen tauon samalla kun tervehdin perhettä. Vartin tauko, ja matka jatkui hyvillä mielin Jyväskyläläisen Ullan kanssa vuoroin sauvakävellen ja hölkäten aina kun maasto antaa myöden.

Pikainen huolto Montellin majalla ja matka jatkui. kuva: Tuula Haapala

Montellin maja- Hannukuru

Tässä kohten muistelin että reitti helpottuisi hieman. Silti sinne oli kyllä viime vuoden jälkeen viety kiviä ja erityisesti kohtuu jyrkkäpiirteisiä kallioita matkalle. Jyrkimmissä alamäissä polvet alkoivat ilmoitella itsestään, mutta en antanut sen häiritä hyvää mieltäni. Silloin kun tuntui, niin "avustin" laskeutumista sauvoilla, ihmeesti sai kevennettyä kuormaa polvilta, ja ne eivät kipeytyneet. Muistelin, että Lumikerolle nousun jälkeen ei ole muuta kuin lasketella huoltoon. Muistin väärin. Joku oli tuonut vielä toisenkin mäen siihen väliin, mutta ei se mua haitannut. Ulla oli jäänyt jossain vaiheessa taakse ja taivalsin itsekseni. Mieli oli hyvä ja askel tuntui kevyeltä. Piti välill ihan toppuutella että ei kärsi lähteä keulimaan, kun en ole edes puolivälissä vielä.

Välillä meinasi tulla kuuma, mutta aina kun näin jossain polun varressa vähän vettä, kastelin lakkini ja huuhtelin naamaa. IHanan virkistävää! Jossain vaiheessa huomasin että vesi loppui. Muistelin että Suaskurun vettä ei saa juoda keittämättä, ja pohdiskelin että se mahtaa olla juuri se kuru ENNEN Hannukurua. En siis uskaltanut juoda vettä puroista. onneksi elektrolyyttijuomaa oli vielä, eli en ainakaan kuivuisi. Pian se huoltokin sieltä tupsahti, ja täytyy myöntää, että ei yhtään liian aikaisin. Lämmin suolaliemi kun ei ole janoiselle se paras vaihtoehto. Kävelin suorinta reittiä vesipisteelle ja join varmaan puoli litraa kylmää, raikasta vettä vettä siltä seisomalta. Sitten seisoin pitkän tovin pää hanan alla. Tuntui muuten aivan käsittämättömän hyvältä! Juomavarastojen täydennys, pari sipsiä ja banaania naamariin, vessakäynti ja matka jatkui.

Hannukuru-Sioskuru

Tämä pätkä oli helppoa. Viime vuodelta tuttuja paikkoja. Mielala aivan loistava! Hölköttelin menemään ja nautin olostani. Upeita maisemia, välillä hetki jonkun kanssa rupatellen. Välillä kävelytauko ja ohitettavien voinnin tiedustelua. Aivan mieletön fiilis! Helppoa baanaa silmänkantamattomiin. Ja minähän juoksin!

Tuntui että olisin vasta hetki sitten lähtenyt huollosta, ja nyt se Sioskuru jo tuli sieltä vastaan (todellisuudessa meni mulla se reilu 2h tuohon väliin ainakin). Kello oli 19:30 kun lähetin kannustusjoukoille viestin, että Sioskuru. 20km maaliin ja mahtava meininki.

Taas piti käydä vessassa ja sitten taas matka jatkui. Vielä viimeinen nousu ja sitten voisikin vain läpsytellä maaliin.

Sioskuru - Maali

Olin mielessäni pätkinyt reitin viiteen osaan. Yhdistän tässä nyt viimeiset 2 etappia eli Sioskuru-Pyhäkeron huolto ja Pyhäkero-Maali. Sauvoin tuota mielessäni karmean pitkää ja jyrkkää Pyhäkeron nousua napakasti eteenpäin, ja vilkuilin kelloa ja laskeskelin loppuaikaa. Mikään muu kuin loukkaantuminen ei tänään estäisi minun maaliin pääsyä. Teki mieli laulaa kun tuntui niin hyvältä. Välillä vähän meinasi liikuttuakin. Ylämäkeä seuraa alamäki. Aluksi hieman haastavaa ja teknisempää laskua, ja loppupätkä ennen Pyhäkeron autiotupaa sorastettua polkua. Viime vuonna minulla meni tuohon laskeutumiseen yli tunti. Nyt paahdoin niin lujaa kuin uskalsin kuluneella sorapolulla menemään.

Pyhäkeron tupa. Ja aivan hiljaista. Missä se huolto on? No, riittää minulla nesteetja eväät, ei muuta ku maalia kohti, jos vähän rajoitan juomista, niin  orastava pissahätä (taas) ei äidy liian pahaksi.
Neulasbaanaa, pitkospuita ja tie. Ja huoltopiste! Toiseen lötköön lisää vettä, pikainen pään viilennys hanan alla ja banaani käteen ja menoksi. Maali! Täältä tullaan!

Hiekkatie. Juoksua. Pikkuiset ylämäet ja pehmeät kohdat kävellen. Pitkämatkalaisten ja muiden kanssakilpailijoiden tsemppaukset. Huh. Hapottaa. Kohta tulee se tie. Ja siitä sitten hanat auki.

Väliaikapiste. Piip.

Asfalttitie. Maali 4.8km. Nyt mennään! Pää olisi juossut mutta jalat ei enää halunneet. No, pääsee sinne maaliin sauvakävellenkin. Rivakasti sauvakävelin. Tuttu auto tuli vastaan ja lapset kiljuivat kannustuksia ikkunasta. KOhta he meni uudestaan ohi. Meinasi vähän itkettää. Viime talven vaikeudet, uupumus, katkonainen treenikausi ja rasitusvamma, kaikki kävi mielessä. Ja tässä minä nakutan eteenpäin. Kohti maalia. Kohti elämäni toisen ULTRAmatkan maalia. Hyvävoimaisena, ilman mitään kipuja tai vaivoja. Aivan uskomaton tunne!

Ihan lopussa sain vielä kiinni seurakaverini Marikan, ja sovimme hänen ja kaverinsa Sadun kanssa että mennään yhdessä. Kaksi elämäni tärkeintä ihmistä kuitenkin muutti suunnitelmaa pari sataa metriä ennen maalia. Tottahan toki halusin juosta maalisuoran käsi kädessä lasteni kanssa!

Maalisuora. Kuva; Juha Saastamoinen/Onevision.fi

Kello pysähtyi kohdallani aikaan 11.03 ja risat, ja mittariin kertyi 57.7km. Olen todella tyytyväinen. Kahden vuoden takainen aika parani yli puolella tunnilla.

Reissu oli aivan mahtava! Nesteet imeytyi, energia imeytyi. Matka taittui joutuin eikä tullut mitään vaivoja tai ongelmia. Lopun asfalttipätkällä sain pienet hiertymät jalkapohjiin,mutta ne on pientä kokonaisuuteen nähden. En kyllä muista että mikään kisa aiemmin olisi onnistunut näin hyvin. Aina on jotain pikkukremppaa, kramppia tai imeytymisongelmaa ilmennyt. Nyt ei mitään. Join päivän aikana yhteensä lähemmäs 6,5 litraa nestettä (aamulla ennen starttia alun toista litraa, matkalla ehkä reilu 5), suolatabletteja taisi mennä 4 ja elektrolyyttinappeja 4 (joista yksi tosin jäi juomatta). Geelikarkkeja meni 4 pussia Chimpanzee karkkeja ja 2 pötköä blockseja. Lisäksi jokunen geeli, pari palaa banaania ja muutama sipsi. MIssään vaiheessa ei tullut oloa että energiat loppuisi tai neste jäisi lillumaan vatsaan. Eikä ollut edes nälkä!

Syitä tähän onnistumiseen on monia, luulen että yksi iso on se, että en miettinyt matkaa kokonaisuutena, vaan pätkin sen osiin. Toinen syy on se että en asettanut itselleni muuta tavoitetta kuin maaliin pääsy, mieluummin paremmalla ajalla kuin 2 vuotta sitten. Lisäksi olen saanut levättyä ja rentouduttua ennen kisaa, vaikka töissä olen käynytkin. Unohtamatta sitä tosiasiaa, että vielä maaliskuussa olin vakavassa raudanpuutteessa ja aneeminen, nyt on kohta puoli vuotta tankattu rautaa ja alkaa veriarvot normalisoitumaan päin.

Tästä on hyvä jatkaa valmistautumista kohti seuraavaa koitosta. Ilmoittautuminen olisi Vaarojen maratonille, kai minä jonkun lyhemmän kisan käyn tässä välissä kipasemassa.

Kiitos jälleen kerran kisaorganisaatiolle mahtavasta tapahtumasta. Kiitos Petrille kannustuksesta ja kiitos äidille ja isälle lastenhoidosta. Ensi vuonna uudestaan! Ehkä toiseen suuntaan?

NUTS Ylläs-Pallas 55km - hienoja maisemia ja ihania ihmisiä (DNF)

 Heinäkuun puolivälissä juostiin Pallas-Yllästunturin upeissa maisemissa NUTSYlläs-Pallas-Hetta. Minä olin ilmoittautunut 55km matkalle. Revanssihenki oli korkealla karhunkierroksen keskeytyksen jälkeen, ja tiesin että selvitän reitin kunnialla, johan sen viime vuonna kolusin haastavissa oloissa läpi.

Karma puuttui peliin karulla tavalla lähtöä edeltävänä päivänä (kolme päivää ennen starttia). Pudotin vahingossa koiran flexin (Mallia kuormaliina, painaa toista kiloa) suoraan vasemman jalan pottuvarpaan päälle. Pahin isku osui juuri kynnen ja kynsinauhan rajalle. Varpaan kynsi alkoi tummua saman tien, ja epäilin jo hetken murtumaa, niin kipeä se oli. Kakkosvarpaaseen nousi mustelma nivelen kohdalle. Siinä jalka taivasta kohden sohvalla maatessa mietin että näinköhän jäi Pallas valloittamatta. Jos ennen tätä onnettomuutta olin pohtinut kisastrategiaa tyyliin riskillä All in vai maltillinen varma suoritus, niin nyt jouduin punnitsemaan startatako vai eikö startata.

Ensiapua. Kylmää ja kohoa. Yöllä jouduin vielä puhkaisemaan kynnen, että sain paineen tunnetta kynnen alta vähemmäksi.

Torstai aamuna lähdimme koko perhe ajelemaan kohti Hettaa. Päätin, että teen lopullisen päätöksen startista lauantai-aamuna. Varvasta särki ja jouduin yötä vasten ottamaan särkylääkettä. Eihän mulla sinni sitten antanut periksi jättää lähtemättä. Olin tätä reissua varten ostanut Hokan ATR Challengerit, mutta ne on kärjestään sen verran kapeat, että päädyin Inovin xtaloneihin kisakenkänä. Inoveissa on enemmän tilaa varpaille, eikä tuo kipeä pottuvarvas enää lauantaina niin kipeä ollut.  Sain itseni vakuuttumaan, että on ihan ok lähteä jalkapuolena rakkaan ja kivikkoon rymyämään. Olin myös varma, että varvas turtuu matkalla.

Olimme Pallaksella hyvissä ajoin ennen starttia. Mieliala oli loistava, ja malttamattomana odotin lähtötorven törähdystä. Viimein torvi soi, ja reilu 600 polkujuoksun ystävää lähti kapuamaan Pallaksen kuvetta ylöspäin. Olo oli mahtava ja huippu läheni hyvää vauhtia. Välillä oli juostavampaa pätkää ja välillä sai tunkata tosissaan ja katsoa tarkkaan mihin astuu. Pari kertaa potkaisin epähuomiossa kiveen, mutta työnsin epämiellyttävät tuntemukset mielessäni taka-alalle. Normaalia tarkemmin kyllä katsoin mihin astun, ja hieman varoin kipeää varvasta alusta saakka. Olin ennakkoon rytmittänyt etenemiseni niin, että 25min juoksua ja 5min kävelyä. Kävellessä tankkasin geeliä ja toteutin rytmiä orjallisesti. Vaikka olisi ollut juostavaa baanaa, niin kävelytauolla kävelin, vaikka olisin sitä ennen kävellyt koska on ylämäki tai vaikeampaa alustaa.

Jossain Taivaskerolta alas laskeutuessa potkaisin varpaan kunnolla kiveen. Kiroilin varomattomuuttani. Polku on tuolla melko kivistä, ja huomasin varovani askeleitani. Matka kuitenkin eteni ja meno tuntui hyvältä. Aavistuksen ehkä alamäkijuoksu tuntui polvissa, mutta en antanut sen häiritä, olin lähtiessä teipannut molemmat polvet, jos se vähän antaisi armoa. Myöhemmin - illalla teippejä irti repiessäni tuumasin niiden olleen lähinnä vitsi. Juostessa varpaaseen sattui sen verran, että jouduin astumaan jalan ulkosyrjälle. Jossain vaiheessa huomasinkin että pikkuvarpaaseen tulee rakko. Näillä kengillä ensimmäinen laatuaan! Nammalakuruun tultaessa riisuin takin vyötärölle ja pikaisen tankkauspysähdyksen jälkeen matka jatkui ihanaa hiekkabaanaa kohti Montellin majaa. Jo kaukaa näin, että perhe oli siellä kannustamassa ja tyttäreni tuli vastaan. Pikaiset kuulumisten vaihdot ja matka jatkui. Takana oli 14km ja aikaa oli mennyt kolmisen tuntia. Ihan hyvässä vauhdissa siis olin. Petri sanoi kotimatkalla, että juoksu oli jo tuolloin kaukana rennosta - näki että varon toista jalkaa. Olo oli vielä tuossa vaiheessa kuitenkin hyvä, ja menohaluja riitti. 

Matka jatkui kohti ensimmäistä huoltoa mukavaa, hieman ehkä kivikkoista baanaa pitkin. . Löin varpaani useamman kerran kiveen "helpolla" pätkällä ennen nousua, ja se söi naista. Lumikerolle noustessa tuntui ensimmäisen kerran, että reisistä loppuu jerkku. Varpaaseen sattui. Vasen polvi alkoi ilmoitella, että askel on kaukana optimaalisesta. Lumikerolta alastulo olikin sitten melkoinen taistelu. Varoin potkimasta kipeää varvasta kiviin. Asentoni oli vähän kallellaan, koska selkä alkoi mennä jumiin. Oli nälkä. Aloin miettiä joutavia. Tuntui että huoltopiste ei tule ikinä. Aloin olla kiukkuinen ja kipeä. Olin sitä mieltä, että juoksuhommat saa mun osalta jäädä tähän.  Rupean nypläämään pitsiä. Tai opettelen juomaan kaljaa. Pitsinnypläykseen hermot ei ehkä riitä.  Alamäissä polviin sattui, ja jouduin pysähtyä venyttelemään etureisiä useamman kerran, että pääsen alas. Jossain vaiheessa, kun pysähdyin taas venyttelemään, takareisi kramppasi. Takaa tuleva kaksikko näki tuskailuni ja kysyi tarvinko suolaa. Ei kiitos, mulla on. 2 suolatabua naamariin. Toinen upposi suosiolla, toinen jäi suuhun pyörimään. Enkö s**na osaa edes tablettia niellä! Ehkä seitsemännen yrityksen jälkeen yökkäsin tabun polun sivuun, ja totesin että 1 riittää. Yritin juoda niin paljon kuin uskalsin ilman että neste jää hölskymään vatsaan.

Vihdoin se huoltopiste tuli, ja olin sitä mieltä että tämä oli tässä. Pari sipsiä, ja nestepullojen täyttö, pikainen vessareissu ja niin vain löysin itseni taas reitiltä. Väliaikapisteen jälkeen, kun edessä oli juostavaa baanaa silmänkantamattomiin, jalat teki totaalisen stopin. En voinut juosta enää yhtään, vaikka mieli teki. Etureidet oli aivan lopussa, ja oikean jalan nilkka ihan tulessa. Kipeä pottuvarvas tuntui siltä, että siinä on kynsi irti. Olin ennen Hannukurun huoltoa suunnitellut laittavani rakkolaastarin pikkuvarpaaseen, mutta en ollutkaan uskaltanut ottaa kenkää pois. Pelkäsin sen olevan täynnä verta vammautuneen varpaankynnen irtoamisen jäljiltä. Kellon mukaan matkaa oli takana 30km. Olin fyysisesti ja henkisesti aivan lopussa. Se kiroilun määrä kun tajusin että en ehkä ehdi edes Pyhäkeron huoltoon ajoissa. Saati maaliin. Teki mieli palata takaisin Hannukuruun. Porukkaa lappoi helpolla polulla ohi oikealta ja vasemmalta. Nopeimmat hyppäsi yli. Mua harmitti. Kaivelin repusta pähkinäpussin, ja siinä eteenpäin laahustaessa pureskelin pähkinöitä. Tyhmyyttäni en ollut syönyt huollossa kunnolla - vain pari sipsiä ja banaaninpala. 

Alkumatkasta olin jonkun aikaa roikkunut erään seurueen mukana, ja rupatellut heidän kanssaan. He jäivät jossain vaiheessa evästelemään, ja nyt saivat sitten minut kiinni. Heidän vauhti oli alussa sopinut mun vauhtiini, ja olisi ollut sitä edelleen, mutta en vain saanut sen vertaa jaloista irti että olisin jäänyt heidän peräänsä roikkumaan. Vai olinko kenties niin syvällä omassa surkeudessani että ei edes kiinnostanut yrittää? Nyt jälkeenpäin en voi olla miettimättä, että loppuiko multa todellisuudessa pää eikä jalat? Luultavasti molemmat. Aina hyvän hetken koittaessa kun yritin hölkätä, se vain ei kertakaikkiaan onnistunut. Ylämäet oli ainoita joissa jotenkuten etenin ilman kipua. Tasaisella varpaaseen sattui ja alamäissä tuntui että polvet irtoaa.

Jossain vaiheessa sain seurakseni Villen, jolla oli myös vaikeuksia jalkojen kanssa. Matka meni mukavammin kun oli juttuseuraa. Vauhti oli hidastunut ihan hiipimiseksi. Sioskuruun tullessa katsoin että 16km Hettaan ja 4h aikaa. Ehtiihän tässä. Ei muuta kuin Pyhäkeron yli, pikainen huolto ja reipasta marssia maaliin. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä epävarmemmaksi kävin. Jossain vaiheessa turvajuoksijat saavuttivat meidät ja Ville meni menojaan. Pyhäkeron huippu saavutettiin noin kello 21. Olisi tunti aikaa päästä alas huoltoon jos mielisin jatkaa. Polviin sattui. Varpaan päälle ei kestänyt varata painoa juurikaan. Turvajuoksijat tsemppasivat. Minä purin hammasta yhteen ja yritin päästä alaspäin. Askeleet oli pieniä tipuaskelia. Kiroilin. Teki mieli itkeä, mutta en kehannu. Matka tuntui loputtoman pitkältä. Viime vuonna tuohon väliin meni ehkä puolisen tuntia, jos sitäkään. Nyt huipulta huoltoon kului 1,5h aikaa. Kello oli 22.30 kun tulin huoltoon. Yrittivät sieltä huudella josko söisin jotain, mutta ilmoitin että haluan pois täältä, ja jatkoin matkaa. 1,5km tielle ihanaa neulasbaanaa. Helpotus oli suuri, kun auto oli odottamassa hiekkatien päässä. Minun matkani keskeytyi 46km kohdalle ajassa 11:01. Käytin viimeiseen 10 kilometriin 3 tuntia.

On hirmu helppoa jossitella. JOS en olisi loukannut varvastani,olisinko päässyt maaliin saakka? JOS olisin ottanut särkylääkettä, olisiko se vienyt pahimman terän kivulta, ja olisin ehtinyt huoltoon ajoissa ja siitä maaliin? Tiedän että ilman tuon varpaan varomisen tuomaa lisärasitusta olisin päässyt maaliin. Muusta en tiedä. Turha jossitella. Vaikka kaipa se kuuluu asiaan kun käsittelee pettymyksiä. Vielä enemmän minua harmittaisi, jos en olisi edes yrittänyt. Toisaalta, kisaa seuraavana päivänä jalkaterä oli niin turvoksissa, että edes crocs ei mahtunut kunnolla jalkaan ja käveleminen oli silkkaa tuskaa. Olisinko säästänyt varpaankynnen jos en olisi startannut? Luultavasti en.

Tälle kesää kisat oli tässä. Vähän tekisi mieli käydä joku pikamatka kipasemassa, että saa edes yhden onnistumisen tälle kesälle. Ensin pitää palautua kunnolla tästä ja parannella tuo varvas (joka on tätä kirjoitettaessa kamalan näköinen, mutta ei enää kipeä) siihen kuntoon että uskaltaa laittaa lenkkarit jalkaan.

Kiitos jälleen kerran NUTSin porukalle ja ihanille talkoolaisille mahtavasta tapahtumasta. Erityiskiitos Saaralle, Antille ja Matille - mahtavalle turvajuoksutiimille joka saatteli minut alas Pyhäkerolta ja tsemppasi ottamaan sen seuraavan askeleen. Ilman teitä olisin varmaan jäänyt sinne. Kiitos myös Villelle, jonka kanssa taaperrettiin melkein loppuun saakka. Ensi vuonna uudestaan!

NUTSPallas 55km - elämäni ensimmäinen ultramatka

Ajoimme Hettaan jo torstaina, jotta perjantaina ehtisi keskittyä rauhassa ja vähän herätellä kroppaa. Matkalla seurailimme sääennusteen kehittymistä, lauantaille oli ennustettu vesisadetta ja kevyttä tuulta. Lämpötilakin laskisi 12-13 asteen paikkeille. Minulle sopiva keli siis tulossa. Illalla päästyämme majapaikkaamme Ounaslomien mökkiin, otimme vielä pyörät alle ja kävimme tervehtimässä tuttuja kisakeskuksessa.

Perjantai oli kaunis päivä, parikymmentä lämmintä ja aurinko paistoi. Kun olimme seurakaverini Ollin kanssa käyneet hakemassa numerolaput ja kisakassit, ja Petri oli saanut vuokraamansa maastopyörän, päätimme yksissä tuumin ajaa Ylläkselle katsomaan 134km ja 26km kisojen lähdöt. Vähän meinasi jo itseäkin jännittää, ja ihan hyvä ajatus oli lähteä kisahumua seuraamaan, että sai vähän muuta ajateltavaa. Ostimme pojan kanssa ihan vasta uuden järjestelmäkameran (Canon EOS100D), ja sillä sitten räpsin kuvia kisahumusta Ylläksellä.

Pitkämatkalaiset lähdössä taipaleelle.

Ylläs. Sielä ne pitkämatkalaiset taivaltavat.

Tulimme Ylläkseltä takaisin vasta aika myöhään illalla, kämppiksemme Riikka, Merja ja Jukka olivat jo nukkumassa. Kuitenkin vielä hieman söin pastaa ja painelin itsekin pehkuihin.

Lauantaina aamulla herätessämme oli vielä poutainen sää, mutta siinä aamutoimien aikaan alkoi Hetassa tihuuttaa vettä. Lähdimme kohtuu hyvissä ajoin ajamaan kohti Pallasta, jonne saavuimme noin tuntia ennen starttia. Vettä vihmoi ja tuuli oli todella kova. Järjestäjät kehottivat pukemaan takkia päälle, tunturissa tuuli 20m/s ja ilman lämpötila tuntuu iholla kuin olisi -3 astetta. Mietin että miksi piti jättää se kuoritakki Hettaan. Minulla oli päällä pitkät juoksuhousut, tekninen t-paita ja seuran juoksutakki. Vedin maaliin menevästä varustekassistani ensin päälle pitkän juoksupaidan. Hetken tilannetta kuulosteltuani vedin myös ohuen Salomonin mikrofleecetakin. Käytännössä siis kaikki mitä oli mukana. Tuubihuivi korvien ja kaulan suojaksi lippiksen alle, ja niillä oli pärjättävä.

Kävi mielessä, että kannattaako lähteä ollenkaan.

Lähdin kuitenkin. Mieliala oli korkealla, ja siinä jonossa Pallaksen kuvetta kivutessa oli aivan mahtava fiilis. Sade piiskasi sivulta, ja ensimmäisen tunnin jälkeen olin jo likomärkä, mutta se ei haitannut yhtään. Seurasin kellosta juomis- ja syömisaikataulua, ja tuntui että aika kului kuin siivillä, mutta matka eteni hitaanlaisesti. Ensimmäiseen 10 kilometriin meni aikaa 2 tuntia. Alkuperäisen 10 tunnin aikatavoitteen olin haudannut jo ennen lähtöä keliolojen arvaamattomuuden takia. Pääasia että pääsen maaliin järjestäjän asettaman 12 tunnin puitteissa.

Alun nousua jonossa. Vielä hymyilyttää.

Reitin alkupätkä oli siis melkoista nousua - ei kovin jyrkkää, mutta ei kuitenkaan minulle enää juostavaa. Eipä siinä letkassa olisi juosta pystynytkään. Heti kun tuli hieman helpompaa, ja alamäkeä, hölkkäilin helpon tuntuisesti eteenpäin. Ja ylämäet kävelin reipasta vauhtia. Matkanteko maistui ja vaikka keli oli kamala, jotenkin tuntui hirmuisen hyvältä koko ajan. Näkyvys oli paikoin todella huono, ja tosissaan sai keskittyä reittimerkkien seuraamiseen. Onneksi oli vielä muita ihmisiä ympärillä, että siinä jonon jatkona sitä vain eteni. Ja koko ajan silmä tarkkana sai katsoa mihin astuu, alusta oli todella teknistä louhikkoa ja rakkaa. Oman lisämausteensa toi se että välillä polku oli muuttunut puroksi. Eli alkuperäinen suunnitelmani hölkätä alamäessä aina kun mahdollista, ei oikein toteutunut, kun en uskaltanut juosta liukkailla kivillä. Toisaalta ehkä hieman liikaa mietin jaksamistani, edessä oli kuitenkin elämäni pisin matka juosten.

Matka eteni siis hitaasti mutta varmasti tunturissa. Välillä reitti laskeutui kuruun, ja näkyvyys hieman parani. Jo alkumatkasta vatsani ilmoitti että pizza ei ehkä ole se paras tankkauseväs, ja jouduin pitämään pari teknistä taukoa. Toisen puskassa ja toisen ihan vessassa autiotuvalla. Kun sain asiani toimitettua, askel keveni kummasti. Ja reittikin muuttui alun louhikon jälkeen melkeinpä soratieksi. Hetken matkaa taivalsin saman Rovaniemeläisen herran kanssa, joka tarjosi Karhunkierroksella pähkinöitä. Kiitin häntä niistä. Lumikeron huiputin hänen kanssaan yhtä matkaa taivaltaen, mutta polun muuttuessa helpommaksi lähdin omille teilleni.

Tunturissa jotenkin tuntee olonsa pieneksi. Mielialat vaihtelivat silkasta euforiasta hyvin hyvin synkkiin mietteisiin. Joskus vähän ennen ensimmäistä huoltoa - siis puolimatkan krouvia - polviini alkoi sattua. Päätin pysähtyä teippaamaan ne ennen kuin ne tulee liian kipeiksi. Pienen huoltotauon jälkeen matka taas jatkui, mutta hienoinen alakulo valtasi mielen. Onneksi sumusta tupsahti pari turvajuoksijaa ja muitakin juoksijoita, ja siinä lörpötellessä omakin mieliala koheni. Huoltoon tullessa oli kuitenkin sen verran mieli maassa, että piti toimittaa huolto melko nopeasti, etten jäisi siihen. Olin käyttänyt ensimmäiseen puolikkaaseen 6 tuntia aikaa.

Näkymä Pallakselle. Tuolla sumussa sitä taivallettiin.

Onneksi reitti helpottui ja matkanteko hieman nopeutui. Polvet vain hidastivat menoa alamäissä. Aina välillä sumusta kuului ääniä, ja välillä mietin onko edessä ihminen vaiko reittimerkki. Molempia siellä oli, vastaan tuli joitakin vaeltajiakin. Siellä yksin sumussa oli aikaa kyllä miettiä homman mielekkyyttä moneen kertaan. Saavutin erään pitkämatkalaisen, ja kuljin jonkun matkaa hänen kanssaan rupatellen. Jossain välissä hänen täytyi kuitenkin jäädä kenkiään korjailemaan, joten jatkoin taas matkaa yksin.

Kun 35km kilahti mittariin, lähetin Petrille viestin, että 20km matkaa maaliin, vaikeaa ja hidasta on. Olin juuri aloittanut hitaan nousun kohti Pyhäkeroa. Petriltä tuli viesti että huollossa odottaa lämmin mökki. Sitä kohti siis, 7km matkaa. Nousu tuntui ikuiselta. Aina sumun seassa kohosi jotain, oliko synkkä pilvi, vai taas uusi valehuippu, vaikea sanoa, kun näkyvyys oli max. 10m. Mitä ylemmäs nousin, sitä kylmemmäksi ilma kävi, ja alkoi oikeasti palella. Naamaan iski pientä jäätihkua sivulta, ja kylmä tuntui menevän jo valmiiksi kipeisiin polviin entistä pahemmin. Ajatus keskeytyksestä hiipi mieleen. Mutta ennen kuin voi keskeyttää, pitää päästä alas.

Pyhäkeron jälkeen huollossa odotti lämmin mökki.

Kaikki loppuu aikanaan, ja  viimein se alamäkikin alkoi. Jonkun matkaa tultuani tuttu hahmo seisoi rinteessä. Petri oli tullut vastaan. Kysyin paljonko on huoltoon, olen aivan jäässä ja pissattaa. 1,5km. Mutta ei pystynyt juosta kun tuntui että rakko halkeaa. Heti kun tuli ensimmäiset puun tapaiset vastaan, oli pakko mennä puskaan. Sen jälkeen kyllä askel keveni taas, ja rullailin huoltoon sen mitä kylmästä kankeilla jaloilla pääsin - eli H.I.T.A.A.S.T.I.  Huollossa täti sanoi, että tärisen siihen malliin, että onkohan järkevää jatkaa. Sanoin että käyn vähän lämmittelemässä ja jatkan sitten. Hetken siis ihan rehellisesti lämmittelin lämpimässä autiotuvassa, venyttelin hieman ja söin. Nappasin Petrin tuoman kuoritakin päälle ja lähdin matkaan. Enää en luovuta.

Loppumatka menikin sitten joutuistasti helppoa polkua ja tietä pitkin hölkäten. Yritin olla välittämättä siitä, että joka askeleella tuntui kuin olisi raastinraudalla riivitty päkiää. Polvetkin olivat toipuneet lämpimässä sen verran, että pystyin ihan oikeasti juoksemaan. Toki väsymys painoi sen verran, että vauhti oli melko hidasta, mutta kuitenkin eteenpäin vievää. Petri ajoi pyörällä vierellä, ja siinä rupatellessa kilometrit vähenivät huomaamatta. Siinä vaiheessa kun asfalttiosuus alkoi, Pete lähti hakemaan autoa mökiltä ja minä tiesin pääseväni maaliin. 2km. 500m. 100m. Palanen sinistä taivasta näkyi kun kiihdytin loppukiriin. Olin maalissa ajassa 11:32:43.

Maalissa!

Lopuksi: Haastavat olosuhteet toivat kyllä oman lisänsä kisaan. Vielä pari päivää kisan jälkeenkin sitä miettii luonnonvoimien mahtavuutta ja omaa avuttomuuttaan luonnon armoilla. Näissä kinkereissä pakollisiin varusteisiin kuuluu aina avaruuslakana ja pilli, ja tuolla ne todella olisivat voineet tositilanteessa pelastaa paleltumiselta. Siis tilanteessa jossa ei voi enää jatkaa syystä tai toisesta eteenpäin kohti suojaa. Onneksi en niitä tarvinut, enkä ole kuullut että kukaan muukaan olisi tarvinut.

Kiitos kisajärjestäjille upeasta tapahtumasta, kiitos kaikille joiden kanssa sain taivaltaa ja erityiskiitos Petelle, joka tsemppasi lopussa.

Sain tietää matkalla Hettaan, että Ukkini on menehtynyt. Mummoni kuoli pari viikkoa sitten, joten heidän molempien muistoa kunnioittaen juoksin kisan surunauha käsivarressa. Niinä vaikeina hetkinä kun mietin keskeyttämistä, tuo nauha valoi voimia jatkaa loppuun saakka.

Seuraavana päivänä paistoi taas aurinko. Tuolla sitä sumussa taivallettiin. Ensi vuonna uudestaan, josko näkisi miltä maisemat näyttää tunturin päältä.