Mielen ylikunto - osa 2 - Pysähtyminen

Miksi minä uuvuin? Miksi ei joku muu? Kun katsoo taaksepäin, siellä on isoja ja vähän pienempiäkin asioita jotka ovat kuormittaneet. Osa on kivoja asioita, ja osa ei-niin-kivoja. Kivatkin asiat kuormittavat.
Kun reilu vuosi sitten jäin tekemään pääsääntöisesti etätöitä, osin sen takia että se keventäisi kuormitusta, mutta myös sen takia, että olin hieman ulkopuolinen ollessani toisella työnantajalla vuokralla, se tuntui ihan huippuidealta. Sain rytmittää päiväni miten halusin, ja pystyin olemaan töissä yhdysvaltalaiskollegoiden kanssa edes osan päivästä yhtä aikaa. Tämä kostautui, ja loppujen lopuksi olin töissä koko ajan. Vaikka tauotin päivääni, ei se tieto siitä että pitäisi olla saatavilla kadonnut. Tarkistelin sähköpostia ja puhelinta jatkuvasti. Tietokone oli koko ajan vieressä. Olin hälytystilassa ihan koko ajan. Enhän minä silloin sitä tajunnut, vaan ajattelin että äkkiä vain tsekkaan ja äkkiä vain vastaan. Ne "äkkiä vain" saattoi viedä pitkän aikaa illasta. Ja päivästä. Ja missä tahansa. Olin sitten kotona, toimistolla, kaverin luona tai vaikka kaupassa. Nyt ymmärrän, miksi niin kutsutusta metatyöstä puhutaan niin paljon. Miksi on oikeasti tärkeää erottaa työ ja vapaa-aika.

Todellisuudessahan minun ei olisi ollut mikään pakko olla koko ajan tavoitettavissa. Minun ei olisi tarvinut olla töissä yhdysvaltalaiskollegoiden kasnsa yhtäaikaa yhteisiä palavereita lukuunottamatta. Minä olisin voinut myös järjestellä toisin osan työmatkoista. Tai jättää menemättä. Viimeiset pari työmatkaa olisin varmaankin normaalitilanteessa osannut hoitaakin paremmin, mutta siinä väsymyksen tilassa ja uupumuksen suossa en vain kertakaikkiaan kyennyt ajattelemaan selkeästi, ja paahdoin vain menemään ajattelematta sen kummemmin homman mielekkyyttä.

Miksi jaan tämän kaiken julkiseen blogiin? Jos vain omalla esimerkilläni voin estää tämän tapahtumasta muille, niin olen tyytyväinen. Työuupumus ei tokikaan tule yksin, ja omalla kohdallani taustalla on myös yksityisasioita jotka ovat kuormittaneet. Ja kynsin hampain, ikäväkseni joudun myöntämään, että kestävyysliikunta, niin mukavaa kuin se onkin, saattaa olla osasyy tähän. Vaikka lenkillä ollessa saakin nollattua pään, niin varsinkin kova harjoittelu kuormittaa samalla tavalla kuin henkinen kuormitus. Kantapään kauttahan se tämäkin piti oppia, vaikka olen tiukassa elämäntilanteessa olevia ystäviä ja kavereita ohjeistanut keventämään harjoittelua.

Toisaalta, jos vielä tästä omaa harjoitteluani yhtään kevennän, loppuu treeni kohta kokonaan. Hyvin maltillisesti olen lenkkeillyt ja hiihtänyt. Joulun jälkeen olen tehnyt ensimmäiset kunnolla sykettä nostavat treenit varmaan pariin kuukauteen. Ja ne on olleet lyhyitä ja napakoita tekniikka- ja vetotreenejä, joiden kokonaiskuormitus on kuitenkin jäänyt alhaiseksi.

Kuva: Oskari Junttila

Olen nyt ollut vajaan kuukauden sairauslomalla. Lääkäri jatkoi sitä vielä vajaalla kahdella viikolla alkuperäisestä. Joulu tuli ja meni, ja viikko mökillä joulun aikaan teki ihmeitä! Istuin yhtenä päivänä sohvalla neulomassa, kun mieleni valtasi seesteinen, ihana onnellisuus. Tuntui, että juuri tässä, tällä hetkellä minun kuuluu olla. Olin niin onnellinen että melkein purskahdin itkuun. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla.

Onnellisuus on tyyntä ja iloisen viatonta itsevarmuutta.— Henrik Ibsen
Tie onneen:
Vapauta sydämesi vihasta, mielesi huolista. Elä yksinkertaisesti, vaadi vähän, anna paljon. Täytä elämäsi rakkaudella. Kylvä auringonpaistetta. Unohda itsesi, ajattele muita. Tee kuten toivoisit itsellesi tehtävän. Kokeile tätä viikon ajan, niin hämmästyt.— Norman Vincent Peale

Kun palasimme kaupunkiin, joitain mörköjä nousi keskellä yötä pintaan tajutessani että pitäisi ensi viikolla mennä töihin. Toisaalta odotan töihinpaluuta, toisaalta en ole vielä varma onko minusta siihen. On päiviä, että hyvinkin jaksaisin olla töissä. Niinä päivinä salaa katseilta käyn kurkkaamassa sähköpostit ja siivoamassa sieltä ylimääräiset pois. Sitten on päiviä, että yksikin sovittu tapaaminen - oli se sitten kahvitteluhetki ystävän luona, hiihtolenkki tai vaikkapa kampaaja tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Sekä lääkäri että psykologi ovat esittäneet että kun palaan töihin, palaisin osittaisella sairauspäivärahalla, eli tekisin lyhyempää päivää. Ei hullumpi ajatus. Tokihan se vaikuttaa talouteen, jos toinen meistä on vain osittain töissä, mutta toisaalta terveys on tärkeämpää kuin raha. Sitäpaitsi oma rahankäyttöni(kin) on ollut välillä varsin holtitonta, kun olen hakenut hyvää oloa ostelemalla asioita - lähinnä vaatteita. Huomasin tämän tässä yhtenä päivänä, kun jäin MIETTIMÄÄN tarvitsenko ihan oikeasti erikseen hiihtopuvun, kun juoksupuku ja erilaisia ulkoiluvaatteita on kaappi täynnä. Vielä kuukausi sitten oisin luultavasti marssinut sovituskoppiin sen alun toistasataa maksavan puvun kanssa ja todennut "tarvitsevani" ehdottomasti tämmöisen.

Ensimmäistä kertaa määrittämättömään aikaan PERUIN kivaa tekemistä koska en jaksanut! Olimme sopineet ystäväni kanssa, että lähdemme hiihtolenkille, ja sen jälkeen katselemme lomamatkaa yhdessä, mutta en vain kertakaikkiaan jaksanut lähteä. Toki sille päivää oli jo ollut tunnin sessio psykologin kanssa, ja se oli henkisesti aika raskas kokemus. Ilman tätä pakkopysähtymistä olisin luultavasti väsymyksestä huolimatta lähtenyt hiihtämään ja katselemaan lomamatkoja, koska olin ehtinyt luvata niin.
Mitä tästä opin? Joskus voi ja saa kieltäytyä, vaikka se tuntuukin ikävältä ja saattaa pahoittaa toisen mielen. Kun perustelee miksi en nyt voikaan tavata, niin kyllä ihmiset ymmärtävät. Jos ei ymmärrä, niin se ei ole minulta pois.

Tuona päivänä kävin kuitenkin illalla hölkkälenkillä koiran kanssa hämärtyvässä metsässä. Se oli juuri sitä mitä sillä hetkellä tarvitsin  - olin tunnin verran kuplassa, johon mahtuivat vain minä ja minun eteenpäin vievät jalat.

Onni on perhonen, jota tavoitteleva ei saa kiinni, mutta joka saattaa laskeutua hiljaa istuvan päälle.— Kirjailija Nathaniel Hawthorne (1804–1864)

Mielen ylikunto - Burn out. osa 1. Tiedostaminen.

Syksy on mennyt enemmän ja vähemmän vaihtelevasti. Töissä on ollut kiirettä, ja olemme Petrin kanssa olleet vuorotellen reissussa, välillä yhtäaikaa.

Korkatin jälkeen sairastuin angiinaan, joka kyllä vei voimat. Sen jälkeen aloitin PT:n kanssa valmennuksessa, tarkoituksena saada säännöllinen lihaskuntoharjoittelu osaksi juoksuharrastusta. Innoissani kävin muutaman kerran salilla, ja sen jälkeen lähinnä PT-tapaamisilla olen treenannut.

Marraskuussa kävin juoksemassa NUTSKöykkyrissä. Kuusi tuntia mäkitunkkausta hyvässä ja hauskassa seurassa. Mikäs siinä. Sairaslomalla olin tuolloin, kun alkoi jatkuva stressi vaikuttaa uniin. Naureskelinkin että lääkäri käski tehdä asioita mistä nautin. Ei varmaan tarkoittanut tätä. Hah hah. Nyt, kuukautta myöhemmin ei hirveästi naurata. Oma suorittaminen sekä työssä että vapaa-ajalla kostautui.

Ensin meni yöunet. Havahduin jokunen viikko sitten huomaamaan, etten muista koska olisin nukkunut koko yön heräämättä valvomaan aamuyöstä. Saatoin nousta neljältä aamulla tekemään töitä "kun ne ei kertakaikkiaan voi odottaa aamuun" tai "jos vaikka nukkuisin kun saan tämän pois mielen päältä". Pari tiukkaa työreissua siihen samaan pakettiin niin johan oli soppa. Eräänä torstai päivänä totesin että kauppaan pitäisi lähteä, mutta ajatus siitä sai minut voimaan pahoin. Tuntui että haluan vain käpertyä piiloon itkemään. Pelotti, koska kaupassa on muita ihmisiä. Minä! Perus sosiaalinen ihminen pelkäsin lähteä kauppaan! Tuo paniikkikohtaus sai minut havahtumaan, että näin ei voi jatkua. Kävin lääkärissä ja sain akuuttiin unettomuuteen unilääkkeet ja sairaslomaa. Olin 2 viikkoa saikulla ja siitä suoraan taas työmatkalle. Jossa olisi pitäny jaksaa taas tavata ihmisiä ja olla sosiaalinen. Illalliselta lähetin Petrille vessasta viestiä että en ehkä pysty tähän.

Tässä vaihtui työpaikka ja vähän työnkuvakin välissä. Paluu vanhaan tuttuun työyhteisöön. Mahtavaa! Uusia tuotteita, uutta porukkaa! Ja minä en jaksanu innostua mistään.En pystynyt muistamaan uusien ihmisten nimiä, saati sitä mitä olen työkavereiden kanssa jutellut.  Itsenäisyyspäivä katkaisi kivasti viikon. Ja sen jälkeinen työpsykologin kanssa rupattelu herätti.

Vakava työuupumus. Tiesin olevani vähän väsynyt. Tiesin olevani uupunut ja en ihan terävimmilläni. Mutta että kaikkien mittareiden mukaan aivan loppu? Kova paikka myöntää, mutta kun ajattelee tarkemmin niin moni asia selviää.

En ole normaalisti äiti joka unohtaa hakea lapsensa treeneistä. Tytär joka unohtaa että on tavannut vanhempansa vasta pari viikkoa sitten. Vaimo joka ei muista että kertoi päivänsä kulusta nyt ehkä kolmatta kertaa tunnin sisään. Ystävä joka ei muista yhteistä lounasta. En ole normaalisti ihminen joka menettää hermonsa lentokentällä kun asiat ei mene just niinkuin minä haluan. Minun normaalia käytöstä ei myöskään ole hukata asioita. Olen hukannut ainakin yhden huivin ja parit hanskat. Myös yksi hattu on teillä tietymättömillä. En tiedä mitä muuta olen hukannut, kun en muista mitä minulla on milloinkin ollut mukana. Minä en normaalisti messuilla ollessani pyri pysymään mahdollisimman piilossa tiskin takana. Ja mulla ei normaalisti ole migreeniä kolmena päivänä viikossa. Puhumattakaan siitä että on päiviä että oman perheenkin näkeminen tuntuu liian haastavalta sosiaaliselta testiltä.

Minun lapset ratkoo ongelmia nopeammin kuin minä (se nyt ehkä ei ole uutta). Ja minusta tuntuu että pää on pumpulia täynnä. Kirjaimellisesti. Ja silti tuntuu että kaikki vaan kolisee päässä. Ajatukset ja asiat törmäilee toisiinsa enkä saa mistään otetta. Jos joku kertoo hauskan jutun, minä nauran mukana tajuamatta mistä on kyse. Enkä sitten enää edes muista mille naurettiin. Minua on siis helppo viihdyttää - jos hyväksyy sen että en välttämättä tajua yhtään mitään. Mitään mikä vaatii älyllistä ponnistelua, ei kannata mulle tuputtaa. En älyä. Tallennustila on täynnä.

Olen nyt sairauslomalla tämän vuoden loppuun. Lääkäri kehotti tekemään asioita joista nautin, ja olemaan suorittamatta mitään. Ystävät yrittää muistuttaa että älä suorita sitä toipumista. Minä olen käynyt hiihtämässä. Pahoitin mieleni huonosti hoidetusta ladusta. Kävin myös lumituiskussa kävelyllä farkuissa. Olihan ihan mahtavaa! Hölkällä lumisessa metsässä. Olen myös istunut sohvalla tuijottaen ikkunasta ulos. Kahvitellut ystävien kanssa.

Yritän mahdollisuuksien mukaan olla stressaamatta tulevaa joulua. Se tulee ressaamattakin. Ja menee. Jos en muista kaikille ostaa lahjaa, niin olkaa armollisia. En unohda teitä tahallani.

Jaksamisen ja etenemisen mukaan pyrin päivittämään toipumisprosessia tänne blogiinkin. Liikunta ja ulkoilu on tärkeä osa palautumista ja toipumista. Nyt vain tavoitteet on jossain muualla kuin suorittamisessa ja kisoissa. Peruskuntokausi on kesken, ja tässä on just parhaat ajat vain kävellä pitkiä metsälenkkejä ja tehdä laturetkiä minne sukset vievät. Ja jos on huono ilma tai ei muuten vain huvita, niin sitten keittää teetä ja käpertyä sohvan  nurkkaan ja rentoutua.

Ihanan kamala Korkatti trail run 2.9.

Pyssymäen onnistumisen jälkeen oli mukava alkaa valmistautua seuraavaan koitokseen matkalla kohti Virpiniemen maastomaratonia. Sopivasti kävi niin, että Elixir Korkatti trail run osui samalle päivälle kun mun treeniohjelmassa 15km kisa. Vähän jännitti,miten kunto kestää, koska tämä olisi ilmeisesti tarkoitus mennä maratonvauhtia. Koska minun tavoite Virpiniemestä on niinkin "kova" kuin tulla maaliin nelosella alkavalla ajalla, en ihan tarkkaan tiedä mikä minun maratonvauhtini tulee olemaan. Päätin sitten mennä tämän "pikamatkan" niin kovaa kuin uskallan. Tavoite oli olla maalissa kaikkensa antaneena paremmalla ajalla kuin viime vuonna (2.04). 

Ajelimme perjantai-iltana Vaalaan mökille, ja sieltä sitten lauantaiaamuna suuntasin kohti Haapavettä. Aamu oli sumuinen ja syksy tuoksui ilmassa. 

Ihan kunnon sumu oli aamulla ajellessa.

Matkalla oli aikaa pohdiskella päivän taktiikkaa. Vähän jännitti mitä tuleman pitää, minullahan ei ole vauhtikestävyyttä. Yhtään. En tiennyt miten jaksan edetä epämukavuusalueella, kun en ole juossut ku muutaman mäkivedon niin että syke nousee pk-alueen yläpuolelle. Viime vuoden kisaa varjostivat kylkikrampit ja liian kova alkuvauhti. 

Saavuin Aakonmajalle hyvissä ajoin, jo kymmenen aikaan. Startti olisi vasta klo 12.  Haettuani numerolapun jututin juoksututtuja ja testasin Hokan SpeedGoat -polkutossuja aikani kuluksi, ja söin aamulla evääksi tekemäni leivän. Käräjäojan Sannan kanssa käytiin vähän verryttelemässä.  

Olo oli mitä mainioin, ja vähän mietin pitäisikö sittenkin mennä se 22km. Päätin kuitenkin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa, kahden viikon päästä on Terva Trailin 30km, joten ei mopolla mahottomia.

Viimein kello tuli 12 ja 350 polkujuoksijaa lähti metsään. Minä innoissani letkan mukana.  En uskaltanut katsoa kelloa, mutta sen verran puuskututti heti alussa, että varmaan jotain kutosen vauhtia mentiin (statistiikat kertoo, että eka kilometri meni 6:30min/km). Ihan äkkiä vilkasin kellosta mitä se sanoo, niin enköhän ollu smantien nokallani! Ehkä reipas kilsa takana ja minä jo keräilen luitani lätäköstä! Kävi mielessä että tämmönen päiväkö mulla sitten onkin. Ei pitäis yhtään fiilistellä etukäteen. Reitti oli tosi märkä, polulla oli paikoin nilkkoihin asti vettä ja vähänkään kosteammat paikat oli mutavelliä. Kaatuminen vähän sekoitti pakkaa, mutta onneksi hyvä fiilis voitti huonon, ja matka jatkui pikkuisen mukavuusalueen ulkopuolella. Ei siis hirveästi ollut asiaa edessäoleville tai perässä tuleville. Viime vuodelta tuttuja paikkoja vilahteli ohi. Kurkkasin äkkiä sykettä keskisyke 162. Ohohups. No näillä mennään. Jos hyytyy niin hyytyy. 

Meno tuntui justiin sen verran ikävältä, että välillä mietin pitäisikö himmata vauhtia. Kuitenkin jatkoin matkaa välittämättä pikku krempoista. Kylkeen meinasi alkaa pistämään, mutta se korjaantui suolatabletilla.  5km huolto tuli aivan yhtäkkiä yllättäen eteen! Ohitin sen pysähtymättä, koska repussa oli nestettä koko matkalle. Takalenkillä alkoi vauhti painaa, ja oli pakko kävellä loivaakin ylämäkeä. Toisaalta nopeimmat tuli samalla polulla vastaan, ja jouduin taivaltaan varvikossa, eli ei haitannut. Heti kun taas pystyin, niin pistin juoksuksi, ja puolimatkan käännöksessä vilkaisin kelloa ja totesin että jos näin jatkuu, niin kirkkaasti alle 2h mennään. Henki meinasi välilä loppua mutta jatkoin vaan sinnikkäästi eteenpäin hokien itselleni että joskus on oltava epämukavuusalueella. Juttelin sen mitä pystyin edessä menevän kilpasiskon kanssa, ja matka eteni joutuisaan. Jouduin noin 9 kilometrin kohdala pysähtymään uudestaan ottamaan suolaa. Samalla imaisin geelin, josko se saisi hieman oirehtivan vatsan asettumaan.  Korkatin luontopolulla ohitin Kokkolalaisen ja lähdin vähän kovempaa. 

Vimppa iso nousu. Vähän meinaa puuskututtaa. Kuva:Kaija Partanen.

Jossain 11 kilometrissä sain kiinni pari naista joiden kanssa menin alkumatkasta, mutta jäin ekalla suolatauolla heistä. Jäin kantaan roikkumaan, ja sain kuulla, että nyt alkaa uusi polku. Reittiä oli hieman muutettu viime vuodesta.  Matka joutui, mutta hieman alkoi huolettaa se itselleni asettama 2h aikaraja.  Viimein, noin 13 kilsassa ohitin naiset todettuani että kovempaa pitää mennä että ehtii alle 2h. Viimeiset kilometrit olikin nk kainuulaista polkua, eli siellä täällä reittimerkkejä puissa - maassa oli tallattua varvikkoa.  Välillä liukasteltiin kalliolla, ja puuskutin menemään  kelloa vilkuillen ja toivoin maalin tulevan pian, koska en jaksais enää yhtään!

Kohta tupsahdinkin ensin tielle ja hetken päästä pururadalle, vielä parit silmukat pururadalla - tuossa kohden reittimerkit oli vähän epäselvät, ja hukkasin aikaa haahuiluun.  Lopulta keksin miten silmukka kuuluu mennä.  Ei muuta kuin jaloista kaikki irti mitä oli jäljellä, ja viimein pääsin maaliin ajassa 1:58 (sijoitus 20/29).  Olipahan reissu! Ylitettyäni maaliviivan kuulin, kun joku tuumasi: "mikähän järki tuossa on kun kaikki on aivan lopussa kun ne tulee maaliin". Niin, mikähän järki, ainakin jälkitilat on sellaiset että tätä tekee ihan mielellään, vaikka välillä metsässä miettiikin homman mielekkyyttä. 

Luulin, että minulla ei ole vauhtikestävyyttä, kuitenkin jaksoin juosta melkein 2h keskisykkeellä 164 (Max 181) - yhtään kovempaa en vaan ois voinu mennä kanttaamatta totaalisesti, eli on sitä vauhtikestävyyttäkin reservissä tarvittaessa.  Lopulta, nyt kaksi päivää kisan jälkeen jalat on tosi hyvän tuntuiset ja muutenki yllättävän hyvin on palautuminen lähtenyt käyntiin. Sen verran oli raju rypistys, että vähän kroppa on sekaisin, ja kurkku tuntuu karhealta. Muutama päivä lepoa ja sitten alkaa valmistautuminen seuraavaan koitokseen.

Jälkitilat. Se kun naurattaa vaan, ja mikään ei voi pilata sun päivää! Hymy ei hyydy vielä seuraavanakaan päivänä!

Kiitos kisajärjestäjille mukavasta tapahtumasta! Ja tietty kilpasiskoille juttuseurasta ja peesiavusta!

Korkatti Trail Run - Neljän vuoren valloitus 3.9.2016 - Matka mielen sopukoihin

Elo-syyskuun vaihteessa oli aika kiirettä töissä, ja kävin kisaa edeltävällä viikolla muutaman päivän viimeistelyleirillä Luoston maisemissa työreissulla. Jotenkin siinä lomien loppumisen, työreissusäätöjen ja koulujen alkamisen jälkimainingeissa onnistuin yhtenä hyvänä hetkenä heittämään ilmon sisään Pohjanmaan polkujuoksucupin toiseksi viimeiseen osakilpailuun Haapavedelle ajatuksena "käydä kipasemassa" 22km matka viimeisenä pitkänä lenkkinä ennen Virpiniemen maastomaratonia lokakuun alussa. Ja tietenkin kun sitten olisi kaksi osakisaa viidestä käytynä, olisi sama osallistua myös syyskuussa järjestettävään viimeiseen kilpailuun Ylivieskassa. Se kuuluisa Joku puhui että jos osallistuu kolmeen osakilpailuun, osallistuu maastopyörän arvontaan.

Lapin "viimeistelyleiri" oli aika rankka pitkine autossa istumisineen ja keskittymistä vaativine palavereineen. Kävin tiistaina Luostotunturilla seitsemän kilometrin rauhallisen kävely-hölkkä-maisemienihailu -lenkin, ja siinä olikin koko viikon "urheilut". Saman viikon perjantaina yhtäkkiä tajusin, että lauantaina pitäisi juosta kilpaa. Ei kiinnostanut. Ei yhtään. Kaikki aiemmista kilpailuista tutut perhoset vatsassa oli vissiin lähteneet talvehtimaan, tuntui että ei jännitä ollenkaan. Oli tarkoitus lähteä jo perjantai-illaksi anoppilaan että ei kisa-aamuna tarvitse ajaa pitkästi. Väsytti ja oli veto pois, ja siirsin lähdön lauantai-aamuun. Kaisakin sai kätevästi samalla kyydin kisamestoille.

Aamulla puurot naamariin ja auton keula kohti Haapavettä. Yritin väkisin edes vähän innostua ajatuksesta lähteä aivan uusiin paikkoihin juoksemaan. Ei kuulemma olisi edes teknisesti kovin vaikea reitti. Treenit viimeistä viikkoa lukuunottamatta oli menneet oikeinkin hyvin, ja ainoa mistä olin innoissani oli, että jotain on opittu, ja vauhdit on Pallaksen jälkeen parantuneet jonkin verran. Eli realistisesti voisin kohtuu perussuorituksella alittaa kolme tuntia.

Veimme tyttäreni kaverin luo ja ajoimme itse Aakonmajan kisakeskukseen. Moikkailtiin tuttuja ja käytiin vähän lämmittelyhölkällä. Ihan hyvältä se tuntui, ja vähän jo innostuin, ehkä tämä tästä.
Viimein pääsimme lähtemään, ja tutulla kaavalla jäin joukon hännille. Letka venyi aika pian, ja tuntui hyvältä juosta. Pari kertaa piti ihan pyytää tietä, kun tuntui että menohaluja oli. Mukavaa helpohkoa metsäpolkua juostiin, ja vaikka syke nousi aika korkeaksi, se ei tuntunut haittaavan. Ilma oli aika lämmin, ja hörpin suolalla terästettyä vettä kymmenen minuutin välein kulauksen tai kaksi. Tämä rytmityshän on hyväksi havaittu jo aiemmin. Aika pian, jo ennen kuin ensimmäinen vitonen oli takana, totesin, että jotain on pielessä. Kylki meinasi krampata. Kaaduin pari viikkoa ennen kisaa lenkillä, ja sen jälkeen oli pari päivää oikea kylki jumissa, joten varmaan tuo tärähdys vielä vähän vaikutti. Yritin olla huomioimatta epämukavaa oloa ja ajatella positiivisesti.

Kaisa sai minut kiinni, ja kysyi mikä on meininki. Sanoin että aivan perseestä. Sykkeet oli aivan jossain omilla kymmenluvuillaan, kylkeen pisti ja geeli ja juominen vain pahensi oloa. Parikymmentä astetta lämmintä vain on jo niin lämmin, että pakko yrittää juoda. Sinni ei antanut periksi pysähtyä ottamaan suolaa - jotenkin pelkäsin, että jos lopetan juoksemisen, loppuu kisa siihen.

Korkatti Trail run on siitä hauska kisa, että siinä voi juostavan matkan päättää matkalla. Vaihtoehtoina on tulla maaliin 15kilometrin kohdalla tai juosta perusmatka 22km. Seitsemän kilometrin kohdalla päätin että yritän sinnitellä sen 15k. Ei mitään järkeä lähteä pidemmälle matkalle kun olo oli jo ennen puoltaväliä huono. Vähän ennen kymppiä Kaisa taas kiri kiinni, ja sanoin että juoksen vain 15. En jaksa enkä pysty enempään tänään. Kaisa sanoi menevänsä koko matkan. Vilkaisin kelloa ja totesin, että jos oikein yritän, ehdin alle kahden tunnin maaliin. Yritys kostautui aika pian - sen lisäksi että kylki oli krampissa, alkoi kallioilla loikkiessa reidet ja pohkeetkin tuntua siltä, että milloin tahansa kramppaa. Väkisin vain väänsin menemään - mitä nopeampaa etenen, sen nopeampaa tämä on ohi. Oksetti. Vähän meinasi tympästäkin. Kuitenkin ihan hyvää vauhtia sain pidettyä aina kun oli helppoa alustaa - välillä sai taiteilla kivikossa, ja välillä oli hiekkatietä.

Siinä maalia hitaasti mutta varmasti lähestyttäessä ajattelin, että tämä oli odotettavissa:
 Valmistautuminen oli aivan luokattoman huonoa. Käytännössä olematonta. Olin viikon aikana syönyt lähinnä salaatteja ja muita kasvisruokia ja juonut vettä aivan liian vähän.  Energiavarastot oli jo lähtiessä tyhjät, ja siihen päälle henkinen väsymys kohtuullisen raskaan viikon jälkeen. Ja vaikka TIESIN että kisan aattona ei ole enää paljoa tehtävissä, kiskaisin sitten järkyttävän kokoisen pizzan perjantai-iltana "tankkauseväänä". Siellä metsän siimeksessä nestehukan aiheuttamien epämieluisten kramppien kourissa  sitä taputtelikin sitten itseään olalle, että Hienoa Hanna, hyvin toimittu. En käytännössä juonut mitään enää sen viimeisen vitosen aikana,aina kun yritin hörpätä vettä, tuntui että se tulee ulos. Niin vakavissaan en tätä harrastusta ota, että rupeaisin pitkin metsiä oksentelemaan väkisin. Kun on paha olla niin on paha olla. Jos tulee puklu, se tulee ja ehkä hetkellisesti parantaa oloa.

Aivan loppumatkan menin letkassa, jossa oli Kaisa ja pari muuta. Aina vähän väliä yritin lähteä loppukiriin, joka sitten hyytyi kun kylkeen sattui niin paljon, ja tuntui että oksennan. Ehkä viimeiset puoli kilometriä sitten väkisin juoksin niin kovaa kuin pystyin - ja lopulta se maalikin sieltä tuli, ja ylitin maaliviivan ajassa 2:04 ja risat. Myöhemmin, kun odottelin Kaisaa omalta reissultaan maaliin, sain tietää olevani 11. HIeman jäi kaivelemaan, että jos olisin tiennyt että on mahdollisuuksia kymmenen joukkoon, olisinko saanut itsestäni irti sen verran että olisin ainakin yrittänyt ottaa edellä menevän kiinni. Toisaalta, mitä väliä? ITselleni minä tätä teen. Ja vaikka oli kesän lyhin matka, oli opettavainen reissu. Bonuksena vielä olosuhteisiin nähden ok sijoitus.

Tuon Haapaveden kilpailun jälkeen olen nyt tässä miettinyt mitä teen. Maastopyöräarvonnan saan unohtaa, sillä perusmatka olisi ollut osa pohjanmaanpolkujuoksucupia, eli en lähde Ylivieskan kilpailuun lainkaan.  Suunnitelmissa on ollut Virpiniemen maastomaraton lokakuun alussa sekä NUTSKöykkyrin kuuden tunnin mäki-ilakointi marraskuussa. Hieman on ollut alavireinen meininki, ja vaikka treenit on sujuneet ja olen palautunut kisasta hyvin, niin on aistittavissa hienoista motivaatiopulaa. Lisäksi on vähän kaikenlaisia pikkukremppoja kantapäässä, varpaassa sekä ranteessa, joten saattaa olla, että jätän Virpiniemen väliin ja otan Köykkyrinkin vain treenin kannalta ensi kesää varten. En kuitenkaan mitään rasitusvammoja kaipaa, ja nuo jalkojen pikkuvaivathan voivat sellaisiksi äityä jos en hidasta tahtia ajoissa.

Kiitos kisajärjestäjille mukavasta kisasta! Parissa paikassa olisi reitin merkkaus saanut olla selkeämpi - oli vaikea hahmottaa mihin suuntaan pitää lähteä, mutta muuten hyvät oli järjestelyt ja hyvä ruoka kisan jälkeen :) Reitistä tykkäsin, riittävästi haastetta, mutta ei liikaa.

Munasuota ja muuta "mukavaa ajanvietettä" - PyssymäkiExtreme2016 kisaraportti

Viime vuoden keskeytys PyssymäkiExtremen 25kilometrin sarjassa on kummitellut kokonaisen vuoden jossain mielen sopukoissa. Päätin jo talvella, että käyn ottamassa revanssin reitistä tänä vuonna. Tavoitteena päästä kunnialla maaliin. Kunnon kohetessa kesän aikana uskaltauduin jopa asettamaan aikatavoitteen. Kyllähän 26kilometriä taittuu neljään tuntiin helposti!

Kisaviikolla seurailin sääennustetta. Vesisadetta ja reilu 10 astetta lämmintä. Minulle just hyvä keli. Viimeistelytreenit vastaavassa säässä lupaili tosi hyvää. Olen palautunut Pallakselta tosi hyvin, vähän mietitytti miten polvet kestää noin pitkän suorituksen - ne kun eivät ole Pallaksen jälkeen olleet ihan normaalin tuntuiset, vasta viimeisellä viikolla ennen Pyssymäkeä alkoi tuntumaan siltä että ne alkaa olla kunnossa.

Kisapäivän aamu oli sateinen ja lämpötila oli 11 astetta. Lähdimme Kaisan kanssa heti aamupalan jälkeen kisakeskukseen kannustamaan pitkälle matkalle lähteviä seurakavereita matkaan. Fiilis oli hyvä ja malttamaton - koska pääsee matkaan!

Viimein kello tuli puoli yksi ja lähdön hetki. Vettä satoi aika kovasti, ja heti lähtösuoralla oli sellaisia rapakoita että ei puhettakaan että kuivin sukin olisi selvinnyt. Juoksu maistui tosi makealle heti alkuun, ja hölkkäilin omaa vauhtiani eteenpäin. Aika pian letka venyi, ja nopeimmat menivät menojaan, ja hitaimmat jäivät taakse. Viime vuodesta tuttuja paikkoja vilahteli ohi. Tuossa pysähdyin ottamaan suolaa. Tässä tuli tosi huono olo. Tuolla kävin pitämässä teknisen tauon. Nyt olo oli aivan mahtava. Sade ja kura ei haitannut yhtään! Mietin että missähän ne oli ne vaikeat pätkät - meno oli helppoa ja mukavaa. Jossain kohdassa Kaisa sai minut kiinni ja jatkoimme yhtä matkaa iloisesti rupatellen. Vedimme vuorotellen ja mulahtelimme vettä täynnä oleviin kuoppiin vuorotellen. Kumpikin kertoili viime vuoden kokemuksia: tässä kaaduin. Tässä soitin koutsille että en pysty. Se muuten varmaan tulee se tie kohta.

Vielä on jokin hymyntapainen kasvoilla. Kuva: Päivikki Turunen.

Keli oli todella märkä, ja reitti alkoi olla paikoin enemmän oja kuin polku. Matkanteko hidastui alun hurmoksesta huomattavasti, ja ensimmäiset merkit turhautumisesta alkoi nousta pintaan. Kupletin juoni alkoi selvitä: juokse. Kaadu. Nouse ylös. Juokse. Ylitä oja miten parhaiten taidat. Kaadu. Juokse. Kävele. Kaadu. Uppoa reisiä myöden suohon. Nouse. Juokse. Kaadu. Ui. Juokse.
´
Siinä vaiheessa kun onnistuimme siinä rupatellessa pummaamaan hieman, meinasi ensimmäisen kerran hymy hyytyä. No onneksi se tie tulee ihan kohta. Minusta viime vuonna ennen sitä tietä oli pidemmästi leppoisaa röllimetsää. Liekö alueella tehty hakkuita viime kesän jälkeen.

Vihdoin se tiepätkä tuli - heti pikaisen teknisen tauon jälkeen. Kellotin reissun nopeimmat kilometrit tuolla pätkällä. Aikatauluni oli juoda kymmenen minuutin välein, geeli puolen tunnin välein ja tunnin välein 5min kävelyä ja urheilujuomaa. No se kahden tunnin aika täyttyi siinä tiellä, ja en malttanut pysähtyä kun oli kerrankin hyvä meno. Sen verran reissu painoi jo jaloissa, että en kovin kauaa halunnut pysähtyä huollossa. Odotin kuitenkin että Kaisa saa kiinni. Vain jättääkseni hänet parin kilometrin päästä yksin.

Etenimme siis taas huollosta yhdessä. Neljän tunnin aikatavoite sai väistyä - kunhan kunnialla maaliin, mielellään ennen ensimmäistä pitkämatkalaista. Väsy painoi ja meinasi tympiä jatkuva kaatuilu. Jossain vaiheessa, noin 18-19 kilometrin kohdalla kompastuin oikein huolella ja löin sääreni kiveen niin että huuto pääsi. Hetken itseäni keräiltyäni totesin että vauriot olivat enemmän henkistä luokkaa. Hetki sen jälkeen pannutin uudestaan, ja siinä totesin Kaisalle, että haluan pois täältä ja lähdin niin kovaa kuin uskalsin. Tosi inhottava temppu kaveria kohtaan, mutta sillä hetkellä olin siinä kivun ja väsymyksen aiheuttamassa kuplassa johon ei mahtunut muita. Ja ainoa mitä ajattelin oli se että täältä pitää päästä pois.

Loppumatkan liukastelin siis yksin. Paikoin olisi ollut ihan nättejäkin seutuja ympärillä, lehtomaista metsää sekä myös ihanaa röllimetsää. Mutta ei siinä voinut katsoa muuta kuin jalkojaan, kun polku oli niin liukas että jos vähänkään herpaantui, sai varmasti keräillä luitaan varvikosta. Viimeiset kilometrit olivat samaa reittiä kuin alussa, ja odotin loppupätkän alkamista kuin kuuta nousevaa. Sehän oli tosi helppoa alustaa. Silloin alussa, kun siitä ei ollut mennyt vasta kuin pitkämatkalaiset ja me. Nyt siitä oli juossut yhteensä toista sataa ihmistä edestakaisin, ja helppo polku oli muuttunut mutavelliksi, joka oikein imaisi tossun sisäänsä kun siihen astui. Oli pitkät kolme kilometriä maaliin.

Aivan lopussa, ehkä kilometri ennen maalia alusta muuttui kovemmaksi ja juoksin siitä maaliin niin kovaa kuin enää niillä jaloilla pääsin. Ohitin jopa yhden kilpailijankin siinä lopussa. Kun viimein pääsin maaliin - ajassa 4:24.28 , totesin että ei ikinä enää. Mutta never say never, sanotaan. Saatan joskus, sitten kun olen treenannut enemmän ja opetellut juoksemaan myös teknisellä alustalla, palata Nivalan metsiin vielä.

Oli tähän astisisista kisoista henkisesti raskain missä olen ollut. Kevään karhunkierrokselle olin ladannut itse kovat odotukset, jotka sitten eivät toteutuneetkaan, ja se tympäsi - se vitutus oli erilaista. Tällä reissulla se turhautuminen siihen kaatuiluun söi naista, vaikka tiesin että selviän reitistä. Vaikka olin kisan jälkeen todella väsynyt, palautuminen on lähtenyt hyvin käyntiin, ja reissussa kipeytynyt polvikin vetreytyi kun kävin varovaisella palauttavalla hölkällä,

Kiitos kisajärjestäjille hienosta tapahtumasta. Kelillehän ei kukaan voi mitään, ja tämän kertainen keli vain toi oman pikantin lisämausteensa kisaan. Kiitos Kaisalle seurasta. Kiitos Petelle kuljetuksesta ja siitä että jaksoit odotella. Ja Marjaanalle kiitos majapaikasta. Kiitos Visa-Pekalle oivallisesta termistä "munasuo" ja Takkulalle tsemppauksesta ja muillekin kilpakumppaneille ja seurakavereille kivasta päivästä.