Mielen ylikunto - Burn out. osa 1. Tiedostaminen.

Syksy on mennyt enemmän ja vähemmän vaihtelevasti. Töissä on ollut kiirettä, ja olemme Petrin kanssa olleet vuorotellen reissussa, välillä yhtäaikaa.

Korkatin jälkeen sairastuin angiinaan, joka kyllä vei voimat. Sen jälkeen aloitin PT:n kanssa valmennuksessa, tarkoituksena saada säännöllinen lihaskuntoharjoittelu osaksi juoksuharrastusta. Innoissani kävin muutaman kerran salilla, ja sen jälkeen lähinnä PT-tapaamisilla olen treenannut.

Marraskuussa kävin juoksemassa NUTSKöykkyrissä. Kuusi tuntia mäkitunkkausta hyvässä ja hauskassa seurassa. Mikäs siinä. Sairaslomalla olin tuolloin, kun alkoi jatkuva stressi vaikuttaa uniin. Naureskelinkin että lääkäri käski tehdä asioita mistä nautin. Ei varmaan tarkoittanut tätä. Hah hah. Nyt, kuukautta myöhemmin ei hirveästi naurata. Oma suorittaminen sekä työssä että vapaa-ajalla kostautui.

Ensin meni yöunet. Havahduin jokunen viikko sitten huomaamaan, etten muista koska olisin nukkunut koko yön heräämättä valvomaan aamuyöstä. Saatoin nousta neljältä aamulla tekemään töitä "kun ne ei kertakaikkiaan voi odottaa aamuun" tai "jos vaikka nukkuisin kun saan tämän pois mielen päältä". Pari tiukkaa työreissua siihen samaan pakettiin niin johan oli soppa. Eräänä torstai päivänä totesin että kauppaan pitäisi lähteä, mutta ajatus siitä sai minut voimaan pahoin. Tuntui että haluan vain käpertyä piiloon itkemään. Pelotti, koska kaupassa on muita ihmisiä. Minä! Perus sosiaalinen ihminen pelkäsin lähteä kauppaan! Tuo paniikkikohtaus sai minut havahtumaan, että näin ei voi jatkua. Kävin lääkärissä ja sain akuuttiin unettomuuteen unilääkkeet ja sairaslomaa. Olin 2 viikkoa saikulla ja siitä suoraan taas työmatkalle. Jossa olisi pitäny jaksaa taas tavata ihmisiä ja olla sosiaalinen. Illalliselta lähetin Petrille vessasta viestiä että en ehkä pysty tähän.

Tässä vaihtui työpaikka ja vähän työnkuvakin välissä. Paluu vanhaan tuttuun työyhteisöön. Mahtavaa! Uusia tuotteita, uutta porukkaa! Ja minä en jaksanu innostua mistään.En pystynyt muistamaan uusien ihmisten nimiä, saati sitä mitä olen työkavereiden kanssa jutellut.  Itsenäisyyspäivä katkaisi kivasti viikon. Ja sen jälkeinen työpsykologin kanssa rupattelu herätti.

Vakava työuupumus. Tiesin olevani vähän väsynyt. Tiesin olevani uupunut ja en ihan terävimmilläni. Mutta että kaikkien mittareiden mukaan aivan loppu? Kova paikka myöntää, mutta kun ajattelee tarkemmin niin moni asia selviää.

En ole normaalisti äiti joka unohtaa hakea lapsensa treeneistä. Tytär joka unohtaa että on tavannut vanhempansa vasta pari viikkoa sitten. Vaimo joka ei muista että kertoi päivänsä kulusta nyt ehkä kolmatta kertaa tunnin sisään. Ystävä joka ei muista yhteistä lounasta. En ole normaalisti ihminen joka menettää hermonsa lentokentällä kun asiat ei mene just niinkuin minä haluan. Minun normaalia käytöstä ei myöskään ole hukata asioita. Olen hukannut ainakin yhden huivin ja parit hanskat. Myös yksi hattu on teillä tietymättömillä. En tiedä mitä muuta olen hukannut, kun en muista mitä minulla on milloinkin ollut mukana. Minä en normaalisti messuilla ollessani pyri pysymään mahdollisimman piilossa tiskin takana. Ja mulla ei normaalisti ole migreeniä kolmena päivänä viikossa. Puhumattakaan siitä että on päiviä että oman perheenkin näkeminen tuntuu liian haastavalta sosiaaliselta testiltä.

Minun lapset ratkoo ongelmia nopeammin kuin minä (se nyt ehkä ei ole uutta). Ja minusta tuntuu että pää on pumpulia täynnä. Kirjaimellisesti. Ja silti tuntuu että kaikki vaan kolisee päässä. Ajatukset ja asiat törmäilee toisiinsa enkä saa mistään otetta. Jos joku kertoo hauskan jutun, minä nauran mukana tajuamatta mistä on kyse. Enkä sitten enää edes muista mille naurettiin. Minua on siis helppo viihdyttää - jos hyväksyy sen että en välttämättä tajua yhtään mitään. Mitään mikä vaatii älyllistä ponnistelua, ei kannata mulle tuputtaa. En älyä. Tallennustila on täynnä.

Olen nyt sairauslomalla tämän vuoden loppuun. Lääkäri kehotti tekemään asioita joista nautin, ja olemaan suorittamatta mitään. Ystävät yrittää muistuttaa että älä suorita sitä toipumista. Minä olen käynyt hiihtämässä. Pahoitin mieleni huonosti hoidetusta ladusta. Kävin myös lumituiskussa kävelyllä farkuissa. Olihan ihan mahtavaa! Hölkällä lumisessa metsässä. Olen myös istunut sohvalla tuijottaen ikkunasta ulos. Kahvitellut ystävien kanssa.

Yritän mahdollisuuksien mukaan olla stressaamatta tulevaa joulua. Se tulee ressaamattakin. Ja menee. Jos en muista kaikille ostaa lahjaa, niin olkaa armollisia. En unohda teitä tahallani.

Jaksamisen ja etenemisen mukaan pyrin päivittämään toipumisprosessia tänne blogiinkin. Liikunta ja ulkoilu on tärkeä osa palautumista ja toipumista. Nyt vain tavoitteet on jossain muualla kuin suorittamisessa ja kisoissa. Peruskuntokausi on kesken, ja tässä on just parhaat ajat vain kävellä pitkiä metsälenkkejä ja tehdä laturetkiä minne sukset vievät. Ja jos on huono ilma tai ei muuten vain huvita, niin sitten keittää teetä ja käpertyä sohvan  nurkkaan ja rentoutua.

NUTS Ylläs-Pallas 55km - hienoja maisemia ja ihania ihmisiä (DNF)

 Heinäkuun puolivälissä juostiin Pallas-Yllästunturin upeissa maisemissa NUTSYlläs-Pallas-Hetta. Minä olin ilmoittautunut 55km matkalle. Revanssihenki oli korkealla karhunkierroksen keskeytyksen jälkeen, ja tiesin että selvitän reitin kunnialla, johan sen viime vuonna kolusin haastavissa oloissa läpi.

Karma puuttui peliin karulla tavalla lähtöä edeltävänä päivänä (kolme päivää ennen starttia). Pudotin vahingossa koiran flexin (Mallia kuormaliina, painaa toista kiloa) suoraan vasemman jalan pottuvarpaan päälle. Pahin isku osui juuri kynnen ja kynsinauhan rajalle. Varpaan kynsi alkoi tummua saman tien, ja epäilin jo hetken murtumaa, niin kipeä se oli. Kakkosvarpaaseen nousi mustelma nivelen kohdalle. Siinä jalka taivasta kohden sohvalla maatessa mietin että näinköhän jäi Pallas valloittamatta. Jos ennen tätä onnettomuutta olin pohtinut kisastrategiaa tyyliin riskillä All in vai maltillinen varma suoritus, niin nyt jouduin punnitsemaan startatako vai eikö startata.

Ensiapua. Kylmää ja kohoa. Yöllä jouduin vielä puhkaisemaan kynnen, että sain paineen tunnetta kynnen alta vähemmäksi.

Torstai aamuna lähdimme koko perhe ajelemaan kohti Hettaa. Päätin, että teen lopullisen päätöksen startista lauantai-aamuna. Varvasta särki ja jouduin yötä vasten ottamaan särkylääkettä. Eihän mulla sinni sitten antanut periksi jättää lähtemättä. Olin tätä reissua varten ostanut Hokan ATR Challengerit, mutta ne on kärjestään sen verran kapeat, että päädyin Inovin xtaloneihin kisakenkänä. Inoveissa on enemmän tilaa varpaille, eikä tuo kipeä pottuvarvas enää lauantaina niin kipeä ollut.  Sain itseni vakuuttumaan, että on ihan ok lähteä jalkapuolena rakkaan ja kivikkoon rymyämään. Olin myös varma, että varvas turtuu matkalla.

Olimme Pallaksella hyvissä ajoin ennen starttia. Mieliala oli loistava, ja malttamattomana odotin lähtötorven törähdystä. Viimein torvi soi, ja reilu 600 polkujuoksun ystävää lähti kapuamaan Pallaksen kuvetta ylöspäin. Olo oli mahtava ja huippu läheni hyvää vauhtia. Välillä oli juostavampaa pätkää ja välillä sai tunkata tosissaan ja katsoa tarkkaan mihin astuu. Pari kertaa potkaisin epähuomiossa kiveen, mutta työnsin epämiellyttävät tuntemukset mielessäni taka-alalle. Normaalia tarkemmin kyllä katsoin mihin astun, ja hieman varoin kipeää varvasta alusta saakka. Olin ennakkoon rytmittänyt etenemiseni niin, että 25min juoksua ja 5min kävelyä. Kävellessä tankkasin geeliä ja toteutin rytmiä orjallisesti. Vaikka olisi ollut juostavaa baanaa, niin kävelytauolla kävelin, vaikka olisin sitä ennen kävellyt koska on ylämäki tai vaikeampaa alustaa.

Jossain Taivaskerolta alas laskeutuessa potkaisin varpaan kunnolla kiveen. Kiroilin varomattomuuttani. Polku on tuolla melko kivistä, ja huomasin varovani askeleitani. Matka kuitenkin eteni ja meno tuntui hyvältä. Aavistuksen ehkä alamäkijuoksu tuntui polvissa, mutta en antanut sen häiritä, olin lähtiessä teipannut molemmat polvet, jos se vähän antaisi armoa. Myöhemmin - illalla teippejä irti repiessäni tuumasin niiden olleen lähinnä vitsi. Juostessa varpaaseen sattui sen verran, että jouduin astumaan jalan ulkosyrjälle. Jossain vaiheessa huomasinkin että pikkuvarpaaseen tulee rakko. Näillä kengillä ensimmäinen laatuaan! Nammalakuruun tultaessa riisuin takin vyötärölle ja pikaisen tankkauspysähdyksen jälkeen matka jatkui ihanaa hiekkabaanaa kohti Montellin majaa. Jo kaukaa näin, että perhe oli siellä kannustamassa ja tyttäreni tuli vastaan. Pikaiset kuulumisten vaihdot ja matka jatkui. Takana oli 14km ja aikaa oli mennyt kolmisen tuntia. Ihan hyvässä vauhdissa siis olin. Petri sanoi kotimatkalla, että juoksu oli jo tuolloin kaukana rennosta - näki että varon toista jalkaa. Olo oli vielä tuossa vaiheessa kuitenkin hyvä, ja menohaluja riitti. 

Matka jatkui kohti ensimmäistä huoltoa mukavaa, hieman ehkä kivikkoista baanaa pitkin. . Löin varpaani useamman kerran kiveen "helpolla" pätkällä ennen nousua, ja se söi naista. Lumikerolle noustessa tuntui ensimmäisen kerran, että reisistä loppuu jerkku. Varpaaseen sattui. Vasen polvi alkoi ilmoitella, että askel on kaukana optimaalisesta. Lumikerolta alastulo olikin sitten melkoinen taistelu. Varoin potkimasta kipeää varvasta kiviin. Asentoni oli vähän kallellaan, koska selkä alkoi mennä jumiin. Oli nälkä. Aloin miettiä joutavia. Tuntui että huoltopiste ei tule ikinä. Aloin olla kiukkuinen ja kipeä. Olin sitä mieltä, että juoksuhommat saa mun osalta jäädä tähän.  Rupean nypläämään pitsiä. Tai opettelen juomaan kaljaa. Pitsinnypläykseen hermot ei ehkä riitä.  Alamäissä polviin sattui, ja jouduin pysähtyä venyttelemään etureisiä useamman kerran, että pääsen alas. Jossain vaiheessa, kun pysähdyin taas venyttelemään, takareisi kramppasi. Takaa tuleva kaksikko näki tuskailuni ja kysyi tarvinko suolaa. Ei kiitos, mulla on. 2 suolatabua naamariin. Toinen upposi suosiolla, toinen jäi suuhun pyörimään. Enkö s**na osaa edes tablettia niellä! Ehkä seitsemännen yrityksen jälkeen yökkäsin tabun polun sivuun, ja totesin että 1 riittää. Yritin juoda niin paljon kuin uskalsin ilman että neste jää hölskymään vatsaan.

Vihdoin se huoltopiste tuli, ja olin sitä mieltä että tämä oli tässä. Pari sipsiä, ja nestepullojen täyttö, pikainen vessareissu ja niin vain löysin itseni taas reitiltä. Väliaikapisteen jälkeen, kun edessä oli juostavaa baanaa silmänkantamattomiin, jalat teki totaalisen stopin. En voinut juosta enää yhtään, vaikka mieli teki. Etureidet oli aivan lopussa, ja oikean jalan nilkka ihan tulessa. Kipeä pottuvarvas tuntui siltä, että siinä on kynsi irti. Olin ennen Hannukurun huoltoa suunnitellut laittavani rakkolaastarin pikkuvarpaaseen, mutta en ollutkaan uskaltanut ottaa kenkää pois. Pelkäsin sen olevan täynnä verta vammautuneen varpaankynnen irtoamisen jäljiltä. Kellon mukaan matkaa oli takana 30km. Olin fyysisesti ja henkisesti aivan lopussa. Se kiroilun määrä kun tajusin että en ehkä ehdi edes Pyhäkeron huoltoon ajoissa. Saati maaliin. Teki mieli palata takaisin Hannukuruun. Porukkaa lappoi helpolla polulla ohi oikealta ja vasemmalta. Nopeimmat hyppäsi yli. Mua harmitti. Kaivelin repusta pähkinäpussin, ja siinä eteenpäin laahustaessa pureskelin pähkinöitä. Tyhmyyttäni en ollut syönyt huollossa kunnolla - vain pari sipsiä ja banaaninpala. 

Alkumatkasta olin jonkun aikaa roikkunut erään seurueen mukana, ja rupatellut heidän kanssaan. He jäivät jossain vaiheessa evästelemään, ja nyt saivat sitten minut kiinni. Heidän vauhti oli alussa sopinut mun vauhtiini, ja olisi ollut sitä edelleen, mutta en vain saanut sen vertaa jaloista irti että olisin jäänyt heidän peräänsä roikkumaan. Vai olinko kenties niin syvällä omassa surkeudessani että ei edes kiinnostanut yrittää? Nyt jälkeenpäin en voi olla miettimättä, että loppuiko multa todellisuudessa pää eikä jalat? Luultavasti molemmat. Aina hyvän hetken koittaessa kun yritin hölkätä, se vain ei kertakaikkiaan onnistunut. Ylämäet oli ainoita joissa jotenkuten etenin ilman kipua. Tasaisella varpaaseen sattui ja alamäissä tuntui että polvet irtoaa.

Jossain vaiheessa sain seurakseni Villen, jolla oli myös vaikeuksia jalkojen kanssa. Matka meni mukavammin kun oli juttuseuraa. Vauhti oli hidastunut ihan hiipimiseksi. Sioskuruun tullessa katsoin että 16km Hettaan ja 4h aikaa. Ehtiihän tässä. Ei muuta kuin Pyhäkeron yli, pikainen huolto ja reipasta marssia maaliin. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä epävarmemmaksi kävin. Jossain vaiheessa turvajuoksijat saavuttivat meidät ja Ville meni menojaan. Pyhäkeron huippu saavutettiin noin kello 21. Olisi tunti aikaa päästä alas huoltoon jos mielisin jatkaa. Polviin sattui. Varpaan päälle ei kestänyt varata painoa juurikaan. Turvajuoksijat tsemppasivat. Minä purin hammasta yhteen ja yritin päästä alaspäin. Askeleet oli pieniä tipuaskelia. Kiroilin. Teki mieli itkeä, mutta en kehannu. Matka tuntui loputtoman pitkältä. Viime vuonna tuohon väliin meni ehkä puolisen tuntia, jos sitäkään. Nyt huipulta huoltoon kului 1,5h aikaa. Kello oli 22.30 kun tulin huoltoon. Yrittivät sieltä huudella josko söisin jotain, mutta ilmoitin että haluan pois täältä, ja jatkoin matkaa. 1,5km tielle ihanaa neulasbaanaa. Helpotus oli suuri, kun auto oli odottamassa hiekkatien päässä. Minun matkani keskeytyi 46km kohdalle ajassa 11:01. Käytin viimeiseen 10 kilometriin 3 tuntia.

On hirmu helppoa jossitella. JOS en olisi loukannut varvastani,olisinko päässyt maaliin saakka? JOS olisin ottanut särkylääkettä, olisiko se vienyt pahimman terän kivulta, ja olisin ehtinyt huoltoon ajoissa ja siitä maaliin? Tiedän että ilman tuon varpaan varomisen tuomaa lisärasitusta olisin päässyt maaliin. Muusta en tiedä. Turha jossitella. Vaikka kaipa se kuuluu asiaan kun käsittelee pettymyksiä. Vielä enemmän minua harmittaisi, jos en olisi edes yrittänyt. Toisaalta, kisaa seuraavana päivänä jalkaterä oli niin turvoksissa, että edes crocs ei mahtunut kunnolla jalkaan ja käveleminen oli silkkaa tuskaa. Olisinko säästänyt varpaankynnen jos en olisi startannut? Luultavasti en.

Tälle kesää kisat oli tässä. Vähän tekisi mieli käydä joku pikamatka kipasemassa, että saa edes yhden onnistumisen tälle kesälle. Ensin pitää palautua kunnolla tästä ja parannella tuo varvas (joka on tätä kirjoitettaessa kamalan näköinen, mutta ei enää kipeä) siihen kuntoon että uskaltaa laittaa lenkkarit jalkaan.

Kiitos jälleen kerran NUTSin porukalle ja ihanille talkoolaisille mahtavasta tapahtumasta. Erityiskiitos Saaralle, Antille ja Matille - mahtavalle turvajuoksutiimille joka saatteli minut alas Pyhäkerolta ja tsemppasi ottamaan sen seuraavan askeleen. Ilman teitä olisin varmaan jäänyt sinne. Kiitos myös Villelle, jonka kanssa taaperrettiin melkein loppuun saakka. Ensi vuonna uudestaan!

Munasuota ja muuta "mukavaa ajanvietettä" - PyssymäkiExtreme2016 kisaraportti

Viime vuoden keskeytys PyssymäkiExtremen 25kilometrin sarjassa on kummitellut kokonaisen vuoden jossain mielen sopukoissa. Päätin jo talvella, että käyn ottamassa revanssin reitistä tänä vuonna. Tavoitteena päästä kunnialla maaliin. Kunnon kohetessa kesän aikana uskaltauduin jopa asettamaan aikatavoitteen. Kyllähän 26kilometriä taittuu neljään tuntiin helposti!

Kisaviikolla seurailin sääennustetta. Vesisadetta ja reilu 10 astetta lämmintä. Minulle just hyvä keli. Viimeistelytreenit vastaavassa säässä lupaili tosi hyvää. Olen palautunut Pallakselta tosi hyvin, vähän mietitytti miten polvet kestää noin pitkän suorituksen - ne kun eivät ole Pallaksen jälkeen olleet ihan normaalin tuntuiset, vasta viimeisellä viikolla ennen Pyssymäkeä alkoi tuntumaan siltä että ne alkaa olla kunnossa.

Kisapäivän aamu oli sateinen ja lämpötila oli 11 astetta. Lähdimme Kaisan kanssa heti aamupalan jälkeen kisakeskukseen kannustamaan pitkälle matkalle lähteviä seurakavereita matkaan. Fiilis oli hyvä ja malttamaton - koska pääsee matkaan!

Viimein kello tuli puoli yksi ja lähdön hetki. Vettä satoi aika kovasti, ja heti lähtösuoralla oli sellaisia rapakoita että ei puhettakaan että kuivin sukin olisi selvinnyt. Juoksu maistui tosi makealle heti alkuun, ja hölkkäilin omaa vauhtiani eteenpäin. Aika pian letka venyi, ja nopeimmat menivät menojaan, ja hitaimmat jäivät taakse. Viime vuodesta tuttuja paikkoja vilahteli ohi. Tuossa pysähdyin ottamaan suolaa. Tässä tuli tosi huono olo. Tuolla kävin pitämässä teknisen tauon. Nyt olo oli aivan mahtava. Sade ja kura ei haitannut yhtään! Mietin että missähän ne oli ne vaikeat pätkät - meno oli helppoa ja mukavaa. Jossain kohdassa Kaisa sai minut kiinni ja jatkoimme yhtä matkaa iloisesti rupatellen. Vedimme vuorotellen ja mulahtelimme vettä täynnä oleviin kuoppiin vuorotellen. Kumpikin kertoili viime vuoden kokemuksia: tässä kaaduin. Tässä soitin koutsille että en pysty. Se muuten varmaan tulee se tie kohta.

Vielä on jokin hymyntapainen kasvoilla. Kuva: Päivikki Turunen.

Keli oli todella märkä, ja reitti alkoi olla paikoin enemmän oja kuin polku. Matkanteko hidastui alun hurmoksesta huomattavasti, ja ensimmäiset merkit turhautumisesta alkoi nousta pintaan. Kupletin juoni alkoi selvitä: juokse. Kaadu. Nouse ylös. Juokse. Ylitä oja miten parhaiten taidat. Kaadu. Juokse. Kävele. Kaadu. Uppoa reisiä myöden suohon. Nouse. Juokse. Kaadu. Ui. Juokse.
´
Siinä vaiheessa kun onnistuimme siinä rupatellessa pummaamaan hieman, meinasi ensimmäisen kerran hymy hyytyä. No onneksi se tie tulee ihan kohta. Minusta viime vuonna ennen sitä tietä oli pidemmästi leppoisaa röllimetsää. Liekö alueella tehty hakkuita viime kesän jälkeen.

Vihdoin se tiepätkä tuli - heti pikaisen teknisen tauon jälkeen. Kellotin reissun nopeimmat kilometrit tuolla pätkällä. Aikatauluni oli juoda kymmenen minuutin välein, geeli puolen tunnin välein ja tunnin välein 5min kävelyä ja urheilujuomaa. No se kahden tunnin aika täyttyi siinä tiellä, ja en malttanut pysähtyä kun oli kerrankin hyvä meno. Sen verran reissu painoi jo jaloissa, että en kovin kauaa halunnut pysähtyä huollossa. Odotin kuitenkin että Kaisa saa kiinni. Vain jättääkseni hänet parin kilometrin päästä yksin.

Etenimme siis taas huollosta yhdessä. Neljän tunnin aikatavoite sai väistyä - kunhan kunnialla maaliin, mielellään ennen ensimmäistä pitkämatkalaista. Väsy painoi ja meinasi tympiä jatkuva kaatuilu. Jossain vaiheessa, noin 18-19 kilometrin kohdalla kompastuin oikein huolella ja löin sääreni kiveen niin että huuto pääsi. Hetken itseäni keräiltyäni totesin että vauriot olivat enemmän henkistä luokkaa. Hetki sen jälkeen pannutin uudestaan, ja siinä totesin Kaisalle, että haluan pois täältä ja lähdin niin kovaa kuin uskalsin. Tosi inhottava temppu kaveria kohtaan, mutta sillä hetkellä olin siinä kivun ja väsymyksen aiheuttamassa kuplassa johon ei mahtunut muita. Ja ainoa mitä ajattelin oli se että täältä pitää päästä pois.

Loppumatkan liukastelin siis yksin. Paikoin olisi ollut ihan nättejäkin seutuja ympärillä, lehtomaista metsää sekä myös ihanaa röllimetsää. Mutta ei siinä voinut katsoa muuta kuin jalkojaan, kun polku oli niin liukas että jos vähänkään herpaantui, sai varmasti keräillä luitaan varvikosta. Viimeiset kilometrit olivat samaa reittiä kuin alussa, ja odotin loppupätkän alkamista kuin kuuta nousevaa. Sehän oli tosi helppoa alustaa. Silloin alussa, kun siitä ei ollut mennyt vasta kuin pitkämatkalaiset ja me. Nyt siitä oli juossut yhteensä toista sataa ihmistä edestakaisin, ja helppo polku oli muuttunut mutavelliksi, joka oikein imaisi tossun sisäänsä kun siihen astui. Oli pitkät kolme kilometriä maaliin.

Aivan lopussa, ehkä kilometri ennen maalia alusta muuttui kovemmaksi ja juoksin siitä maaliin niin kovaa kuin enää niillä jaloilla pääsin. Ohitin jopa yhden kilpailijankin siinä lopussa. Kun viimein pääsin maaliin - ajassa 4:24.28 , totesin että ei ikinä enää. Mutta never say never, sanotaan. Saatan joskus, sitten kun olen treenannut enemmän ja opetellut juoksemaan myös teknisellä alustalla, palata Nivalan metsiin vielä.

Oli tähän astisisista kisoista henkisesti raskain missä olen ollut. Kevään karhunkierrokselle olin ladannut itse kovat odotukset, jotka sitten eivät toteutuneetkaan, ja se tympäsi - se vitutus oli erilaista. Tällä reissulla se turhautuminen siihen kaatuiluun söi naista, vaikka tiesin että selviän reitistä. Vaikka olin kisan jälkeen todella väsynyt, palautuminen on lähtenyt hyvin käyntiin, ja reissussa kipeytynyt polvikin vetreytyi kun kävin varovaisella palauttavalla hölkällä,

Kiitos kisajärjestäjille hienosta tapahtumasta. Kelillehän ei kukaan voi mitään, ja tämän kertainen keli vain toi oman pikantin lisämausteensa kisaan. Kiitos Kaisalle seurasta. Kiitos Petelle kuljetuksesta ja siitä että jaksoit odotella. Ja Marjaanalle kiitos majapaikasta. Kiitos Visa-Pekalle oivallisesta termistä "munasuo" ja Takkulalle tsemppauksesta ja muillekin kilpakumppaneille ja seurakavereille kivasta päivästä.

Wannabe kestohölkkääjä Karhunkierroksella

Nyt kun liikkuminen vihdoin onnistuu kahden jalan, ja yhden kepin, varassa konttaamisen sijaan. Tunnen olevani henkisesti valmis, lähes objektiivisesti, arvioimaan karhunkierroksen kestohölkkäysyritystäni.

Vuosi sitten herännyt kiinnostus metsäpoluilla suoritettavia juoksuharjoitteita kohtaan, johti lievässä mielenhäiriössä tapahtuneeseen ilmoittautumiseen NUTS Karhunkierroksen 53km polkujuoksuun. Talven harjoitteet menivät aikalailla Oravamäen Maijan maraton-ohjelmaa(Edistyneiden_maraton_ohjelma.pdf) seuraten, vaikka en kovin edistynyt ollutkaan.

Lumien jo sulettua, ja juoksutapahtuman hyvää vauhtia lähetessä, alkoi takaraivossa kirkastua totuus lenkkipaikkojeni latteuden ja Kuusamon maisemien mäkisyyden välillä. Niinpä aloin apinan angstilla tampata kaikkia tielleni eksyneitä mäkiä ja portaita sillä seurauksella, että kaksi viikkoa ennen starttia oikeaan pohkeeseen iski kohtalaisen raju penikkatauti. Juoksuharjoitteita en voinut tehdä lainkaan, näinä herkistelyviikkoina, ja vajosin hienoiseen epätoivoon. Parilla kevyellä pyörälenkillä kuitenkin kävin pitääkseni kropan ja mielen edes jotenkin ojennuksessa.
Rukalla kävin starttia edeltävänä päivänä hölkkäämässä kolmen kilometrin testilenkin, jolla testasin jalankunnon lisäksi penikkataudin vuoksi ostamiani kompressiosukkia. Jalka kipuili hieman, mutta ei niin paljon että olisin malttanut jättää startin väliin. Jalkojen vaste ei tosin ollut kahden viikon juoksemattomuuden vuoksi ihan totutunlainen.
  
Starttiaamuna aurinko paistoi täydeltä terältä, luoden juuri lumikeleistä vieroittuneelle hölkkääjälle hornankattilaan verrattavan mikroilmaston. Alunperin puhtaasti sykkeisiin perustuva etenemissuunnitelmani kelpasi lähinnä rektuumin silittelyyn, pumpun tavoitellessa ennätyslukemia heti ensiaskelilla. Näppäilinkin sykemittarin näyttämään geelien nauttimisajastinta sykkeiden sijaan, ja suuntasin kohti Oulangan metsiä ihan fiilispohjalta. Vasen polvi alkoi hieman kipuilla kymmenen kilometrin jälkeen, mutta ei haitannut yhtään kun oli niin hyvä fiilis.  

Kun satakiloinen, keski-ikäinen, hylkeen keskivartalolla varustettu mies hyppelehtii kesäsäällä juurakoissa - sille tulee ensin kuuma, ja sitten sille tulee isosti hiki. Paitsi että tällä kertaa ei tullut se hiki, vaikka juoksureppu oli kyllä suolan peitossa, niin paita pysyi kuivana koko matkan. Laskin alussa, että ehdin kitkajoelle kolmessa tunnissa, ja että voin täten juoda 0.75 litraa vettä tunnissa ennen joesta tehtävää täydennystä. Ja tämä olisi normaalisti ollutkin ihan riittävä määrä, mutta vallinneessa lämpötilassa litra tunnissa olisi lienee ollut lähempänä todellista tarvetta. Rukan läheisyydessä tiedostin jo itsekkin, että nyt taitaa miehessä olla muutakin kuivaa kuin vain jutut.

Juoksu kulki kuumuudesta ja hienoisesta nestevajeesta huolimatta mukavasti Juuman huoltopisteelle saakka, jonne saavuin noin viiden tunnin jolkottelun jälkeen. Mutta sitten ensikertalainen teki karmaisevan amatöörivirheen. Pieneen janon- ja näläntunteeseen suklaakeksit ja urheilujuoma maistuivat hieman liiankin hyvin korkeilla kierroksilla viimetunnit käyneelle matkamiehelle. Tästähän seurasi sitten pakin totaalinen jumiminen heti matkantekoa jatkettuani, ja aina kun yritin juosta tuntui että kaikki lentää pihalle. Ihan niin totisella mielellä en tapahtumaan lähtenyt, että olisin helteisessä metsässä halunnut luopua juuri nautituista nesteistä juoksuaskelten toivossa. Niinpä päätin jatkaa matkaa kävellen, kunnes paine mahassa hellittäisi. Välillä toki nautin ylimääräistä suolaa siinä toivossa, että imeytymisprosessi nopeutuisi, mutta laihoin tuloksin. Vatsa tokeni noin kahdessa tunnissa, mutta mahan toimimattomuuden aikana jalat olivat menneet ihan tönköiksi. Helposti juostavaa polkua ja tien pätkää olisi ollut tarjolla vaikka millä mitalla, mutta jalat eivät vaan enää toimineet.

Sitten kun totuus juoksukyvyttömyydestä hiipi tajuntaani, alkoi ketuttaa. Fiiliksen romahdettua tulin myös turhankin tietoiseksi vasemman polveni tilasta ja pariviikkoa juoksuhommiani häirinneet penikkakivutkin olivat nyt ihan omaa luokkaansa. Viimeiset 14 kilometriä olivatkin erittäin hidasta via dolorosaa. Mielessä pyöri kipujen ja keskeyttämisen lisäksi lähinnä vain sosiaalisen median täyttäminen #perseestä-sisällöllä. Tyydyin kuitenkin yhteen säyseään #läskilläkuuma päivitykseen, koska eihän sitä nyt ikävistä fiiliksistä päivitellä.
Konttaisen huollossa mieleen hiipi uudestaan ajatus keskeytyksestä, mutta jatkoin äkkiä kärsimystaivaltani ettei ajatus vain ehtisi muuttua toiminnaksi. Lopun alamäet kipeillä jaloilla olivat aivan syvältä. Etenemisnopeus oli välillä vain 2km tunnissa, eli melko verkkaista tahtia tuli paarustettua. Maalissa päällimmäinen ajatus oli vain, että se oli sitte sellanen reissu. Maalilinjan ylittäminen ei sillä hetkellä aiheuttanut mitään suuria onnen tuntemuksia loppumatkan vaikeuksien ja päällä olevien kipujen vuoksi, jonka vuoksi päätinkin antaa lopullisen tuomioni reissun hyvyydestä vasta hieman palauduttuani koettelemuksesta.

Eipä varmaan moni uskoisi, että tässä on käynnissä lennokas loppukirini. 

Vaikka seuraavan 12 tunnin aikana liikuin pidemmästi konttaamalla kuin jalkojen päällä, niin mieleeni alkoi kuitenkin hiipiä ajatus reissun ainutlaatuisesta hienoudesta. Olihan oikeasti hieno kokemus! Oppia tuli reilusti, kun mikään ei kelistä ja tietämättömyydestä johtuen mennyt niin kuin oli ajatellut. Lopun via dolorosa oli myös opettavainen matka oman mielen sopukoihin, ja hieno muistutus siitä että joskus on vain syytä jatkaa matkaa vaikka vituttaakin. Kiitos NUTSille hienosta tapahtumasta.