Vaarojen Extreme 65 km - Loistava päätös kaudelle

 Pari vuotta on mennyt, etten ole blogia päivitellyt. Viime viikonloppuna, 2.10.2021 tuli kuitenkin tehtyä sellainen suoritus,että se ansaitsee jo ihan oman blogikirjoituksen kaiken kansan iloksi.

Olen ollut syksystä 2018 saakka Huippumoodin Anu Junnilan kestävysvalmennuksessa, ja kolmen vuoden pitkäjänteinen työ alkaa kantaa hedelmää. Olen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Viime vuosi treenattiin NUTS Ylläs-Pallaksen 100 kilometrin matkalle (Pallas-Ylläs), ja kesällä koitti tilipäivä. Keliolosuhteet oli kuitenkin niin haastavat, että matka jäi osaltani kesken noin puolivälissä. Kroppa kuumeni niin paljon, että ei ollut turvallista jatkaa.

Keskeytys luonnollisesti jäi harmittamaan suunnattomasti, ja tuntui, että jotain täytyy tehdä, että saan ulosmitattua omalla mittapuullani erinomaisen kunnon. Kuinka pitkälle jalat oikeasti kantaisi? Tutkin polkujuoksusivustoja ja kisakalenteria, ja lopulta rupesin etsimään lippua Vaaroille. Sainkin vanhan koulukaverin kautta lipun 43km retkisarjaan, ja onneksi sen sitten sai korotettua 65km sarjaan pientä lisämaksua vastaan. 

Viimeisten viikkojen treenit ennen kisaa oli tosi onnistuneita, ja sain tehtyä laadukkaita valmistavia treenejä. Pari viikkoa ennen kisaa olimme kaveriporukalla Syötteellä, jossa tuli viikonlopun aikana käytyä ensin pitkä maastopyörälenkki ja seuraavana päivänä juoksin väsyneillä jaloilla 20km poluilla aivan huippulenkin. Vieläkin hymyilyttää se tunne kun kaikki onnistui. Ainoa mihin sattui oli posket, kun hymyilytti niin kovasti :) Tuo lenkki oli ehkä yksi elämäni hienoimmista juoksukokemuksista.

Tuon Syötteen viikonlopun jälkeenhän ei sitten tarvinutkaan enää kuin huolehtia siitä että pysyy terveenä.

Viimein odotettu kisaviikonloppu koitti, ja ajoimme Petrin ja Henttosen Seijan kanssa Kolille perjantaina iltapäivästä. Pienen extramausteen aiheutti majoitusyrittäjän sekoilu, mutta onneksi tuplabookkauksesta huolimatta saimme varaamamme majoituksen.

Lähtö - Rykiniemi 20km

Koronapandemian ja ehkäpä myös viime vuotisten hyvien kokemusten takia lähtöjä oli porrastettu niin, että kisalähtö oli klo 07:00 ja sen jälkeen sai lähteä rullaavasti silloin kun itsestä tuntuu tai osallistua isompaan massalähtöön noin 10 minuutin välein. Lähdimme Seijan kanssa matkaan klo 7:25. Seija oli Maratonin retkisarjassa, joka kulki alkumatkan samaa reittiä.

Metsähallitus oli antanut luvan ohjata reitin Ukko-Kolin kautta, joten aiemmista vuosista poiketen reitti lähti tällä kertaa heti ylämäkeen. Hyvin sai lämmöt siinä päälle, ja meno tuntui alusta saakka mukavalta ja rennolta. Matka tuntui joutuvan kuin siivillä, vaikka pysähtelin valokuvaamaan ja ihailemaan maisemia. Välillä juttelin kanssajuoksijoiden kanssa, välillä kuljin yksin - Seija oli jäänyt Mäkrällä taakse. Tiesin, että ei pitäisi keulia, koska matka on pitkä, mutta kun kulkee, niin silloin ei kärsi jarrutella, tai kulku loppuu. Näin ainakin yritin perustella itselleni napsun verran liian kovaa alkuvauhtia. Ajattelin, että sitten kun kulku loppuu, niin kävellenkin ehtii.

Olin ennakkoon hieman jännittänyt Rykiniemen kahlaamoa noin 20 kilometrissä, että mitenhän vesistön ylitys onnistuu, mutta senhän sai loikkia kiviä pitkin kuivin jaloin! Ja heti joen toisella puolella olikin huolto. Täytin lötköt ja söin puuron ja pari vauhtikarkkia ja jatkoin matkaa.

Rykiniemi - Kiviniemi 20 km

Olin ennakkoon lukenut blogeja reitistä, ja yrittänyt tutustua siihen mahdollisimman hyvin. Odotukset tältä Eteläpään lenkiltä oli, että luvassa on vaikeakulkuista, mäkistä polkua ja hidasta menoa. Kuitenkin alku oli helppoa. Mitä nyt jyrkähköt nousut ja laskut seurasivat toisiaan. Koko ajan. Muutama ihan kiva helppo hölkkäpätkäkin reitille osui, ja mietin että mikä tästä tekee muka niin vaikean.

Kunnes niitä nousuja ja laskuja oli ollut miljoona. Yhdessä jyrkässä alamäessä liukastun ja pyllähdin. Hetki piti kuulostella kävikö pahasti. Toisen kerran vedin lipat melkein tasaisella. Kaltevalla kalliolla jalka lipesi alta ja kellahdin kyljelleni. Onneksi kukaan ei (ehkä) nähnyt.

Ääniä kuului välillä edestä ja takaa, mutta ketään ei näkynyt. Jossain välissä jäin roikkumaan kolmen miehen letkaan. Kaksi heistä oli toisella kierroksella ja yksi samalla matkalla kuin minä. Näiden herrojen kanssa mentiinkin vuorovetoa koko loppumatka.

Olin jotenkin luonut legendaarisesta Eteläpäästä mielikuvan huollosta jossa fanfaarit raikaa ja yleisöä on kuin isommillakin festeillä. En pettynyt. Neljä enemmän tai vähemmän ryytynyttä kisailijaa yhtä aikaa Eteläpään Roskiksella ajoi melkein saman asian Kaivoin puolivälin krouvin kunniaksi sauvat esille.

Matka jatkui samanlaisena rynkytyksenä kohti Kiviniemen huoltoa. Vesi loppui kaikista kolmesta lötköstä. Onneksi olin ottanut varapullon reppuun - meinasin ensin lähteä vain 2:n lötköpullon kanssa.

Nälkäkin oli jo. Matkanteko oli tosi hidasta. Olin ennakkoon ajatellut että huoltoväleihin menisi semmoinen nelisen tuntia. Tähän väliin meni melkein 5.

Vihdoin se Kiviniemen huolto tuli - kello näytti 41km, ja siellä oli ne kaipaamani bileet. Oli kyllä mieletön porukka huoltoa pitämässä! Nimellä tervehtivät ja toivottivat tervetulleeksi :)

Täytin kaikki lötköt, söin puuron ja yritin järsiä vähän salamipötköstä, mutta se ei maistunut. Pikainen etureisien venyttely ja eiku kohti Ryläystä. Huoltohenkilöstön kannustushuudot ja kellojen kilinä kuului vielä kauas kun olin lähtenyt jatkamaan matkaa

Kiviniemi - Peiponpelto 15km

Eteläpäähän verrattuna Ryläys tuntui helpolta, vaikka se on samanlaista ylös-alas -ylös-alas juurakkorallia. Ehkä siihen oli jo niin turtunut, ehkä tieto siitä että tämä loppuu kun pääsee pois, auttoi jaksamaan sitä jatkuvaa kompastelua ja liukastelua.

Polvet ilmoitteli olemassaolostaan ja meno oli yhä enemmän sauvakävelyä kuin juoksua. Kuitenkin voimia riitti ja aina kun maasto antoi myöden, pystyin juoksemaan. Ennakkoon olin ajatellut, että Ryläykseltä pitää päästä pois valoisassa. Otin lampun esille aikalailla heti kun pääsin alas, ja jatkoin reipasta sauvakävelyä kohti seuraavaa huoltoa. Sinne olikin sitten yllättävän pitkä matka, mutta tuli se lopulta.

Kuva: Jere Alen

Peiponpelto - Maali (11km)

Peiponpellon huollosta (56km) laitoin Petrille viestin "Peiponpelto. Hidasta on. ETA 2:15". Söin taas puuron ja pari karkkia. Kävin vessassa, täytin pullot ja lähdin matkaan. Mikään muu kuin loukkaantuminen ei estäisi minun maaliinpääsyä. Oli aika maagista taivaltaa yksin pimeässä metsässä, näkyvyys oli tasan lampun valokeilan verran. Juosta en enää pimeässä uskaltanut kuin jollain metsätiepätkällä ja lopun tieosuudella. Voimia olisi riittänyt kyllä, mutta sen verran oli jo jalat väsyneet että pelkäsin kaatuvani jos kompastun pimeässä.

Muistin viime vuodesta, että ennen loppunousua noustaan Paha-Kolille loputtoman tuntuisia portaita pitkin. Portaiden jälkeen muistelin reitin vihdoin kääntyvän kohti satamaa. Tässä vaiheessa meinasi hieman epäusko tulla, kun ei se reitti tuntunut laskeutuvan ikinä kunnolla. Aina vain kääntyi takaisin ylemmäs. Parissa kohtaa oli portaita alas, ja todella liukkaat pitkokset. Sai kyllä tosi varovasti astella ettei kaatuisi. Kello kilahti 62km ja mietin, että enää ei voi olla enempää kuin 5km jäljellä. Yhtäkkiä se sitten tulla tupsahti pimeydessä se satamaan johtava tie ja lähdin hölkkäämään kohti loppusuoraa - eikun loppunousua. Vähän ehkä herkistyinkin, koska tiesin että tämä on taputeltu tämä homma.

Loppunousu menikin sitten reippaasti sauvakävellen, onnistunutta suoritusta jo ennakkoon fiilistellen, ja pari sataa metriä ennen maalia kuulin tutun äänen. Seija ja Petri olivat tulleet vastaan! Ihan huippufiilis tulla soihtukujaa punaiselle matolle ja maaliin!

Lopuksi

Olin ennakkoon haarukoinut että loppuaika tulee jonnekin 13-14h väliin. Ihan ei onnistunut, vaan lopulta kello pysähtyi aikaan 14:44. Matkaa kertyi 67km. Viimeiseen etappiin meni lopulta 2:45, eli puoli tuntia arviotani kauemmin. Tämä johtui enemmän siitä, että en uskaltanut enää pimeässä pitää vauhtia, ja jyrkimmissa alamäissä sai olla tosi varovainen kipeiden polvien kanssa, kuin siitä, että en oikeasti olisi jaksanut enää.

Olen tosi tyytyväinen suoritukseeni. Tämä oli pisin matka mitä olen jalan taittanut - taitaa olla omin voimin päivän aikana kuljetuista matkoista top viidessä - vain yksi pyörälenkki ja pari seikkailukisaa menee pituudessa edelle.

Koko matka oli taaisen varmaa tekemistä, eikä missään vaiheessa ollut mitään ongelmia. Polvet kiukkuili jyrkimmissä alamäissä, mutta siihen auttoi kun malttoi pysähtyä välillä venyttelemään etureisiä. Hetkelliset mielialan notkahdukset korjaantui sillä että söin vähän reilummin. Otin puolen tunnin välein energiaa koko matkan ajan. Geelejä ja välillä vauhtikarkkia, siripiriä tai smoothieta lisäksi. Huolloissa söin vauvoille tarkoitettuja puuroja. Konsepti tuntui toimivan: isompi nälkä pysyi poissa, neste ja energia imeytyi hyvin, eikä aiemmin kesän kisoissa kipeytynyt vatsa kipeytynyt ollenkaan. Joka huollossa piti (sai) täyttää lötköt, eli nestettäkin kului ihan kiitettävästi (enemmänkin ois voinut juoda, nimittäin välillä oli oikeasti jano).

Kiitos kaikille joiden kanssa sain hetkittäin taivaltaa. Mukava oli rupatella välillä muidenkin kanssa. Mukava oli myös kulkea itsekseen.Kiitos kisajärjestäjälle hienosta tapahtumasta.

Erityiskiitos Anulle ammattitaitoisesta valmennuksesta. Ilman hänen apuaan tämä ei kyllä olisi ollut näin helppoa Asioita on tehty oikein kun 67km tuntuu helpolta alusta loppuun.

Nyt pidän pienen paussin treenistä ennen kuin lähdetään rakentamaan perustaa ensi kauteen. Arpa OCC:lle lähtee joulukuussa. Karhunkierroksella olen ollut vuodesta 2015 joka kerta, joten sitä en jätä väliin ensikään vuonna. Aika näyttää mitä muuta kivaa sitä keksii. Kyllähän se 100km siintää edelleen mielessä

Kuva: Seija Henttonen

NUTSYlläs-Pallas 55k- Päivä jona kaikki onnistui

NUTS YlläsPallas oli minulle tämän kesän toinen startti. Kävin NUTSKarhunkierroksella toukokuun lopussa, mutta siitä ei jäänyt paljoa sanottavaa. Maaliin pääsin. Ja tätä reissua varten erinomainen pitkä lenkki.

Viime vuoden loukkaantuminen ja sitä seurannut keskeyttäminen varjostivat vähän mieltäni tähän kisaan valmistautuessa. Kisaa edeltävä viikko oli todella lämmin, lapissakin lähemmäs 30 astetta koko ajan. Hieman huolestuneena seurailin sääennusteiden kehittymistä.

Matkustimme koko perhe pohjoiseen jo lähtöä edeltävänä torstaina. Olimme yötä tätini luona ja perjantaina ajelimme majapaikkaamme Torassieppiin. Ensimäistä kertaa ikinä varasin AirBNB:n kautta kämpän, ja kyllä kannatti!

Näkymä majapaikkamme parvekkeelta.

Perjantaina kävimme äitini ja tyttäreni kanssa Ylläksellä haistelemassa tunnelmaa. Kävin hakemassa oman numerolappuni ja 12 vuotias tytär kävi juoksemassa junnurunissa. Neidin ensimmäinen polkujuoksu lappu rinnassa! Hieno suoritus raskaassa kelissä, kun noin vitosen matkaan meni 54 minuuttia. Kunhan saimme kannustettua perusmatkalaiset omalle taipaleelleen, ajelimme majapaikkaan syömään sushia ja keskittymään lauantain koitokseen.

Illalla reppua pakatessa pohdiskelin että mihin sitä taas ollaan lähdössä. Jännitti ja vähän pelotti. Ja samalla oli hyvä, luottavainen mieli. En olisi pystynyt valmistautumaan yhtään paremmin. Olin levännyt, tankannut nestettä (myös suoloja) ja huolehtinut että syön riittävästi.

Kisapäivä valkeni puolipilvisenä ja huomattavasti viileämpänä kuin perjantai. Aivan unelmakeli juosta! Hobittiaamiaisen (aamupuuro mehukeitolla ja raejuustolla, keitetty kananmuna ja ruisleipää) lähdimme koko sakki, minä, Petri, lapset sekä minun vanhemmat kohti Pallasta. Väkeä oli jo ihan mukavasti paikalla ja tunnelma oli odottava.

Lähtö - Montellin maja 

Muistin viime ja toissavuodelta että ensimmäiset 10km on h.i.d.a.s.t.a nousua ja vähän nopeampia laskuja ja taas nousua. Laskeskelin, että 2,5-3h menee Montellin majalle, minne perheeni aikoi tulla taas kannustamaan. Starttitorven törähtäessä lähdin kipuamaan letkan mukana Pallastunturin kuvetta ylöspäin. Vanha tuttu rytmi, 25min juoksua ja 5 min kävely- ja geelitauko rytmitti menoa. Sauvoista oli tosi paljon apua ylämäessä, ja aina kun tuli tasaisempaa tai alamäkeä hölköttelin menemään rennolla, itselle sopivalla vauhdilla. Viime vuodesta muistin Taivaskeron rakat vaikeina ja inhottavina. Joku on kai käynyt silottamassa tietä, kun ei se nyt niin paha ollut...

Alun ylämäkialamäkirallin jälkeen mielikuvissani oli pitkä pätkä loivaa alamäkeä jota on helppo juosta. Sitä ei tullut, aika kivikkoista ja minulle teknistä polkua oli tarjolla,mutta juoksin sen mitä pystyin, ja sauvakävelin rivakasti silloin kun en uskaltanut juosta. Rupattelin mukavia kanssajuoksijoiden kanssa ja matka kului joutuin. Söin ja join alkuperäisen suunnitelmani mukaan, en antanut itseni huolestua nesteen kulutuksesta - voisin täydentää hätätilassa puroista jos vesi loppuu kesken ennen Hannukurun huoltoa. Olin varustautunut 1,5litran juomarakollisella vettä ja kahdella puolen litran lötköpullolla dexalin elektrolyyttijuomaa.

Nammalakuru ja sen jälkeen pieni töppyrä ja soratietä pitkin Montellin majalle. Pissahätä oli ollut seurana jo varmaan Rihmakurusta saakka, mutta en malttanut pysähtyä. Päätin pitää teknisen tauon samalla kun tervehdin perhettä. Vartin tauko, ja matka jatkui hyvillä mielin Jyväskyläläisen Ullan kanssa vuoroin sauvakävellen ja hölkäten aina kun maasto antaa myöden.

Pikainen huolto Montellin majalla ja matka jatkui. kuva: Tuula Haapala

Montellin maja- Hannukuru

Tässä kohten muistelin että reitti helpottuisi hieman. Silti sinne oli kyllä viime vuoden jälkeen viety kiviä ja erityisesti kohtuu jyrkkäpiirteisiä kallioita matkalle. Jyrkimmissä alamäissä polvet alkoivat ilmoitella itsestään, mutta en antanut sen häiritä hyvää mieltäni. Silloin kun tuntui, niin "avustin" laskeutumista sauvoilla, ihmeesti sai kevennettyä kuormaa polvilta, ja ne eivät kipeytyneet. Muistelin, että Lumikerolle nousun jälkeen ei ole muuta kuin lasketella huoltoon. Muistin väärin. Joku oli tuonut vielä toisenkin mäen siihen väliin, mutta ei se mua haitannut. Ulla oli jäänyt jossain vaiheessa taakse ja taivalsin itsekseni. Mieli oli hyvä ja askel tuntui kevyeltä. Piti välill ihan toppuutella että ei kärsi lähteä keulimaan, kun en ole edes puolivälissä vielä.

Välillä meinasi tulla kuuma, mutta aina kun näin jossain polun varressa vähän vettä, kastelin lakkini ja huuhtelin naamaa. IHanan virkistävää! Jossain vaiheessa huomasin että vesi loppui. Muistelin että Suaskurun vettä ei saa juoda keittämättä, ja pohdiskelin että se mahtaa olla juuri se kuru ENNEN Hannukurua. En siis uskaltanut juoda vettä puroista. onneksi elektrolyyttijuomaa oli vielä, eli en ainakaan kuivuisi. Pian se huoltokin sieltä tupsahti, ja täytyy myöntää, että ei yhtään liian aikaisin. Lämmin suolaliemi kun ei ole janoiselle se paras vaihtoehto. Kävelin suorinta reittiä vesipisteelle ja join varmaan puoli litraa kylmää, raikasta vettä vettä siltä seisomalta. Sitten seisoin pitkän tovin pää hanan alla. Tuntui muuten aivan käsittämättömän hyvältä! Juomavarastojen täydennys, pari sipsiä ja banaania naamariin, vessakäynti ja matka jatkui.

Hannukuru-Sioskuru

Tämä pätkä oli helppoa. Viime vuodelta tuttuja paikkoja. Mielala aivan loistava! Hölköttelin menemään ja nautin olostani. Upeita maisemia, välillä hetki jonkun kanssa rupatellen. Välillä kävelytauko ja ohitettavien voinnin tiedustelua. Aivan mieletön fiilis! Helppoa baanaa silmänkantamattomiin. Ja minähän juoksin!

Tuntui että olisin vasta hetki sitten lähtenyt huollosta, ja nyt se Sioskuru jo tuli sieltä vastaan (todellisuudessa meni mulla se reilu 2h tuohon väliin ainakin). Kello oli 19:30 kun lähetin kannustusjoukoille viestin, että Sioskuru. 20km maaliin ja mahtava meininki.

Taas piti käydä vessassa ja sitten taas matka jatkui. Vielä viimeinen nousu ja sitten voisikin vain läpsytellä maaliin.

Sioskuru - Maali

Olin mielessäni pätkinyt reitin viiteen osaan. Yhdistän tässä nyt viimeiset 2 etappia eli Sioskuru-Pyhäkeron huolto ja Pyhäkero-Maali. Sauvoin tuota mielessäni karmean pitkää ja jyrkkää Pyhäkeron nousua napakasti eteenpäin, ja vilkuilin kelloa ja laskeskelin loppuaikaa. Mikään muu kuin loukkaantuminen ei tänään estäisi minun maaliin pääsyä. Teki mieli laulaa kun tuntui niin hyvältä. Välillä vähän meinasi liikuttuakin. Ylämäkeä seuraa alamäki. Aluksi hieman haastavaa ja teknisempää laskua, ja loppupätkä ennen Pyhäkeron autiotupaa sorastettua polkua. Viime vuonna minulla meni tuohon laskeutumiseen yli tunti. Nyt paahdoin niin lujaa kuin uskalsin kuluneella sorapolulla menemään.

Pyhäkeron tupa. Ja aivan hiljaista. Missä se huolto on? No, riittää minulla nesteetja eväät, ei muuta ku maalia kohti, jos vähän rajoitan juomista, niin  orastava pissahätä (taas) ei äidy liian pahaksi.
Neulasbaanaa, pitkospuita ja tie. Ja huoltopiste! Toiseen lötköön lisää vettä, pikainen pään viilennys hanan alla ja banaani käteen ja menoksi. Maali! Täältä tullaan!

Hiekkatie. Juoksua. Pikkuiset ylämäet ja pehmeät kohdat kävellen. Pitkämatkalaisten ja muiden kanssakilpailijoiden tsemppaukset. Huh. Hapottaa. Kohta tulee se tie. Ja siitä sitten hanat auki.

Väliaikapiste. Piip.

Asfalttitie. Maali 4.8km. Nyt mennään! Pää olisi juossut mutta jalat ei enää halunneet. No, pääsee sinne maaliin sauvakävellenkin. Rivakasti sauvakävelin. Tuttu auto tuli vastaan ja lapset kiljuivat kannustuksia ikkunasta. KOhta he meni uudestaan ohi. Meinasi vähän itkettää. Viime talven vaikeudet, uupumus, katkonainen treenikausi ja rasitusvamma, kaikki kävi mielessä. Ja tässä minä nakutan eteenpäin. Kohti maalia. Kohti elämäni toisen ULTRAmatkan maalia. Hyvävoimaisena, ilman mitään kipuja tai vaivoja. Aivan uskomaton tunne!

Ihan lopussa sain vielä kiinni seurakaverini Marikan, ja sovimme hänen ja kaverinsa Sadun kanssa että mennään yhdessä. Kaksi elämäni tärkeintä ihmistä kuitenkin muutti suunnitelmaa pari sataa metriä ennen maalia. Tottahan toki halusin juosta maalisuoran käsi kädessä lasteni kanssa!

Maalisuora. Kuva; Juha Saastamoinen/Onevision.fi

Kello pysähtyi kohdallani aikaan 11.03 ja risat, ja mittariin kertyi 57.7km. Olen todella tyytyväinen. Kahden vuoden takainen aika parani yli puolella tunnilla.

Reissu oli aivan mahtava! Nesteet imeytyi, energia imeytyi. Matka taittui joutuin eikä tullut mitään vaivoja tai ongelmia. Lopun asfalttipätkällä sain pienet hiertymät jalkapohjiin,mutta ne on pientä kokonaisuuteen nähden. En kyllä muista että mikään kisa aiemmin olisi onnistunut näin hyvin. Aina on jotain pikkukremppaa, kramppia tai imeytymisongelmaa ilmennyt. Nyt ei mitään. Join päivän aikana yhteensä lähemmäs 6,5 litraa nestettä (aamulla ennen starttia alun toista litraa, matkalla ehkä reilu 5), suolatabletteja taisi mennä 4 ja elektrolyyttinappeja 4 (joista yksi tosin jäi juomatta). Geelikarkkeja meni 4 pussia Chimpanzee karkkeja ja 2 pötköä blockseja. Lisäksi jokunen geeli, pari palaa banaania ja muutama sipsi. MIssään vaiheessa ei tullut oloa että energiat loppuisi tai neste jäisi lillumaan vatsaan. Eikä ollut edes nälkä!

Syitä tähän onnistumiseen on monia, luulen että yksi iso on se, että en miettinyt matkaa kokonaisuutena, vaan pätkin sen osiin. Toinen syy on se että en asettanut itselleni muuta tavoitetta kuin maaliin pääsy, mieluummin paremmalla ajalla kuin 2 vuotta sitten. Lisäksi olen saanut levättyä ja rentouduttua ennen kisaa, vaikka töissä olen käynytkin. Unohtamatta sitä tosiasiaa, että vielä maaliskuussa olin vakavassa raudanpuutteessa ja aneeminen, nyt on kohta puoli vuotta tankattu rautaa ja alkaa veriarvot normalisoitumaan päin.

Tästä on hyvä jatkaa valmistautumista kohti seuraavaa koitosta. Ilmoittautuminen olisi Vaarojen maratonille, kai minä jonkun lyhemmän kisan käyn tässä välissä kipasemassa.

Kiitos jälleen kerran kisaorganisaatiolle mahtavasta tapahtumasta. Kiitos Petrille kannustuksesta ja kiitos äidille ja isälle lastenhoidosta. Ensi vuonna uudestaan! Ehkä toiseen suuntaan?

Mielen ylikunto - osa 2 - Pysähtyminen

Miksi minä uuvuin? Miksi ei joku muu? Kun katsoo taaksepäin, siellä on isoja ja vähän pienempiäkin asioita jotka ovat kuormittaneet. Osa on kivoja asioita, ja osa ei-niin-kivoja. Kivatkin asiat kuormittavat.
Kun reilu vuosi sitten jäin tekemään pääsääntöisesti etätöitä, osin sen takia että se keventäisi kuormitusta, mutta myös sen takia, että olin hieman ulkopuolinen ollessani toisella työnantajalla vuokralla, se tuntui ihan huippuidealta. Sain rytmittää päiväni miten halusin, ja pystyin olemaan töissä yhdysvaltalaiskollegoiden kanssa edes osan päivästä yhtä aikaa. Tämä kostautui, ja loppujen lopuksi olin töissä koko ajan. Vaikka tauotin päivääni, ei se tieto siitä että pitäisi olla saatavilla kadonnut. Tarkistelin sähköpostia ja puhelinta jatkuvasti. Tietokone oli koko ajan vieressä. Olin hälytystilassa ihan koko ajan. Enhän minä silloin sitä tajunnut, vaan ajattelin että äkkiä vain tsekkaan ja äkkiä vain vastaan. Ne "äkkiä vain" saattoi viedä pitkän aikaa illasta. Ja päivästä. Ja missä tahansa. Olin sitten kotona, toimistolla, kaverin luona tai vaikka kaupassa. Nyt ymmärrän, miksi niin kutsutusta metatyöstä puhutaan niin paljon. Miksi on oikeasti tärkeää erottaa työ ja vapaa-aika.

Todellisuudessahan minun ei olisi ollut mikään pakko olla koko ajan tavoitettavissa. Minun ei olisi tarvinut olla töissä yhdysvaltalaiskollegoiden kasnsa yhtäaikaa yhteisiä palavereita lukuunottamatta. Minä olisin voinut myös järjestellä toisin osan työmatkoista. Tai jättää menemättä. Viimeiset pari työmatkaa olisin varmaankin normaalitilanteessa osannut hoitaakin paremmin, mutta siinä väsymyksen tilassa ja uupumuksen suossa en vain kertakaikkiaan kyennyt ajattelemaan selkeästi, ja paahdoin vain menemään ajattelematta sen kummemmin homman mielekkyyttä.

Miksi jaan tämän kaiken julkiseen blogiin? Jos vain omalla esimerkilläni voin estää tämän tapahtumasta muille, niin olen tyytyväinen. Työuupumus ei tokikaan tule yksin, ja omalla kohdallani taustalla on myös yksityisasioita jotka ovat kuormittaneet. Ja kynsin hampain, ikäväkseni joudun myöntämään, että kestävyysliikunta, niin mukavaa kuin se onkin, saattaa olla osasyy tähän. Vaikka lenkillä ollessa saakin nollattua pään, niin varsinkin kova harjoittelu kuormittaa samalla tavalla kuin henkinen kuormitus. Kantapään kauttahan se tämäkin piti oppia, vaikka olen tiukassa elämäntilanteessa olevia ystäviä ja kavereita ohjeistanut keventämään harjoittelua.

Toisaalta, jos vielä tästä omaa harjoitteluani yhtään kevennän, loppuu treeni kohta kokonaan. Hyvin maltillisesti olen lenkkeillyt ja hiihtänyt. Joulun jälkeen olen tehnyt ensimmäiset kunnolla sykettä nostavat treenit varmaan pariin kuukauteen. Ja ne on olleet lyhyitä ja napakoita tekniikka- ja vetotreenejä, joiden kokonaiskuormitus on kuitenkin jäänyt alhaiseksi.

Kuva: Oskari Junttila

Olen nyt ollut vajaan kuukauden sairauslomalla. Lääkäri jatkoi sitä vielä vajaalla kahdella viikolla alkuperäisestä. Joulu tuli ja meni, ja viikko mökillä joulun aikaan teki ihmeitä! Istuin yhtenä päivänä sohvalla neulomassa, kun mieleni valtasi seesteinen, ihana onnellisuus. Tuntui, että juuri tässä, tällä hetkellä minun kuuluu olla. Olin niin onnellinen että melkein purskahdin itkuun. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla.

Onnellisuus on tyyntä ja iloisen viatonta itsevarmuutta.— Henrik Ibsen
Tie onneen:
Vapauta sydämesi vihasta, mielesi huolista. Elä yksinkertaisesti, vaadi vähän, anna paljon. Täytä elämäsi rakkaudella. Kylvä auringonpaistetta. Unohda itsesi, ajattele muita. Tee kuten toivoisit itsellesi tehtävän. Kokeile tätä viikon ajan, niin hämmästyt.— Norman Vincent Peale

Kun palasimme kaupunkiin, joitain mörköjä nousi keskellä yötä pintaan tajutessani että pitäisi ensi viikolla mennä töihin. Toisaalta odotan töihinpaluuta, toisaalta en ole vielä varma onko minusta siihen. On päiviä, että hyvinkin jaksaisin olla töissä. Niinä päivinä salaa katseilta käyn kurkkaamassa sähköpostit ja siivoamassa sieltä ylimääräiset pois. Sitten on päiviä, että yksikin sovittu tapaaminen - oli se sitten kahvitteluhetki ystävän luona, hiihtolenkki tai vaikkapa kampaaja tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Sekä lääkäri että psykologi ovat esittäneet että kun palaan töihin, palaisin osittaisella sairauspäivärahalla, eli tekisin lyhyempää päivää. Ei hullumpi ajatus. Tokihan se vaikuttaa talouteen, jos toinen meistä on vain osittain töissä, mutta toisaalta terveys on tärkeämpää kuin raha. Sitäpaitsi oma rahankäyttöni(kin) on ollut välillä varsin holtitonta, kun olen hakenut hyvää oloa ostelemalla asioita - lähinnä vaatteita. Huomasin tämän tässä yhtenä päivänä, kun jäin MIETTIMÄÄN tarvitsenko ihan oikeasti erikseen hiihtopuvun, kun juoksupuku ja erilaisia ulkoiluvaatteita on kaappi täynnä. Vielä kuukausi sitten oisin luultavasti marssinut sovituskoppiin sen alun toistasataa maksavan puvun kanssa ja todennut "tarvitsevani" ehdottomasti tämmöisen.

Ensimmäistä kertaa määrittämättömään aikaan PERUIN kivaa tekemistä koska en jaksanut! Olimme sopineet ystäväni kanssa, että lähdemme hiihtolenkille, ja sen jälkeen katselemme lomamatkaa yhdessä, mutta en vain kertakaikkiaan jaksanut lähteä. Toki sille päivää oli jo ollut tunnin sessio psykologin kanssa, ja se oli henkisesti aika raskas kokemus. Ilman tätä pakkopysähtymistä olisin luultavasti väsymyksestä huolimatta lähtenyt hiihtämään ja katselemaan lomamatkoja, koska olin ehtinyt luvata niin.
Mitä tästä opin? Joskus voi ja saa kieltäytyä, vaikka se tuntuukin ikävältä ja saattaa pahoittaa toisen mielen. Kun perustelee miksi en nyt voikaan tavata, niin kyllä ihmiset ymmärtävät. Jos ei ymmärrä, niin se ei ole minulta pois.

Tuona päivänä kävin kuitenkin illalla hölkkälenkillä koiran kanssa hämärtyvässä metsässä. Se oli juuri sitä mitä sillä hetkellä tarvitsin  - olin tunnin verran kuplassa, johon mahtuivat vain minä ja minun eteenpäin vievät jalat.

Onni on perhonen, jota tavoitteleva ei saa kiinni, mutta joka saattaa laskeutua hiljaa istuvan päälle.— Kirjailija Nathaniel Hawthorne (1804–1864)

Mielen ylikunto - Burn out. osa 1. Tiedostaminen.

Syksy on mennyt enemmän ja vähemmän vaihtelevasti. Töissä on ollut kiirettä, ja olemme Petrin kanssa olleet vuorotellen reissussa, välillä yhtäaikaa.

Korkatin jälkeen sairastuin angiinaan, joka kyllä vei voimat. Sen jälkeen aloitin PT:n kanssa valmennuksessa, tarkoituksena saada säännöllinen lihaskuntoharjoittelu osaksi juoksuharrastusta. Innoissani kävin muutaman kerran salilla, ja sen jälkeen lähinnä PT-tapaamisilla olen treenannut.

Marraskuussa kävin juoksemassa NUTSKöykkyrissä. Kuusi tuntia mäkitunkkausta hyvässä ja hauskassa seurassa. Mikäs siinä. Sairaslomalla olin tuolloin, kun alkoi jatkuva stressi vaikuttaa uniin. Naureskelinkin että lääkäri käski tehdä asioita mistä nautin. Ei varmaan tarkoittanut tätä. Hah hah. Nyt, kuukautta myöhemmin ei hirveästi naurata. Oma suorittaminen sekä työssä että vapaa-ajalla kostautui.

Ensin meni yöunet. Havahduin jokunen viikko sitten huomaamaan, etten muista koska olisin nukkunut koko yön heräämättä valvomaan aamuyöstä. Saatoin nousta neljältä aamulla tekemään töitä "kun ne ei kertakaikkiaan voi odottaa aamuun" tai "jos vaikka nukkuisin kun saan tämän pois mielen päältä". Pari tiukkaa työreissua siihen samaan pakettiin niin johan oli soppa. Eräänä torstai päivänä totesin että kauppaan pitäisi lähteä, mutta ajatus siitä sai minut voimaan pahoin. Tuntui että haluan vain käpertyä piiloon itkemään. Pelotti, koska kaupassa on muita ihmisiä. Minä! Perus sosiaalinen ihminen pelkäsin lähteä kauppaan! Tuo paniikkikohtaus sai minut havahtumaan, että näin ei voi jatkua. Kävin lääkärissä ja sain akuuttiin unettomuuteen unilääkkeet ja sairaslomaa. Olin 2 viikkoa saikulla ja siitä suoraan taas työmatkalle. Jossa olisi pitäny jaksaa taas tavata ihmisiä ja olla sosiaalinen. Illalliselta lähetin Petrille vessasta viestiä että en ehkä pysty tähän.

Tässä vaihtui työpaikka ja vähän työnkuvakin välissä. Paluu vanhaan tuttuun työyhteisöön. Mahtavaa! Uusia tuotteita, uutta porukkaa! Ja minä en jaksanu innostua mistään.En pystynyt muistamaan uusien ihmisten nimiä, saati sitä mitä olen työkavereiden kanssa jutellut.  Itsenäisyyspäivä katkaisi kivasti viikon. Ja sen jälkeinen työpsykologin kanssa rupattelu herätti.

Vakava työuupumus. Tiesin olevani vähän väsynyt. Tiesin olevani uupunut ja en ihan terävimmilläni. Mutta että kaikkien mittareiden mukaan aivan loppu? Kova paikka myöntää, mutta kun ajattelee tarkemmin niin moni asia selviää.

En ole normaalisti äiti joka unohtaa hakea lapsensa treeneistä. Tytär joka unohtaa että on tavannut vanhempansa vasta pari viikkoa sitten. Vaimo joka ei muista että kertoi päivänsä kulusta nyt ehkä kolmatta kertaa tunnin sisään. Ystävä joka ei muista yhteistä lounasta. En ole normaalisti ihminen joka menettää hermonsa lentokentällä kun asiat ei mene just niinkuin minä haluan. Minun normaalia käytöstä ei myöskään ole hukata asioita. Olen hukannut ainakin yhden huivin ja parit hanskat. Myös yksi hattu on teillä tietymättömillä. En tiedä mitä muuta olen hukannut, kun en muista mitä minulla on milloinkin ollut mukana. Minä en normaalisti messuilla ollessani pyri pysymään mahdollisimman piilossa tiskin takana. Ja mulla ei normaalisti ole migreeniä kolmena päivänä viikossa. Puhumattakaan siitä että on päiviä että oman perheenkin näkeminen tuntuu liian haastavalta sosiaaliselta testiltä.

Minun lapset ratkoo ongelmia nopeammin kuin minä (se nyt ehkä ei ole uutta). Ja minusta tuntuu että pää on pumpulia täynnä. Kirjaimellisesti. Ja silti tuntuu että kaikki vaan kolisee päässä. Ajatukset ja asiat törmäilee toisiinsa enkä saa mistään otetta. Jos joku kertoo hauskan jutun, minä nauran mukana tajuamatta mistä on kyse. Enkä sitten enää edes muista mille naurettiin. Minua on siis helppo viihdyttää - jos hyväksyy sen että en välttämättä tajua yhtään mitään. Mitään mikä vaatii älyllistä ponnistelua, ei kannata mulle tuputtaa. En älyä. Tallennustila on täynnä.

Olen nyt sairauslomalla tämän vuoden loppuun. Lääkäri kehotti tekemään asioita joista nautin, ja olemaan suorittamatta mitään. Ystävät yrittää muistuttaa että älä suorita sitä toipumista. Minä olen käynyt hiihtämässä. Pahoitin mieleni huonosti hoidetusta ladusta. Kävin myös lumituiskussa kävelyllä farkuissa. Olihan ihan mahtavaa! Hölkällä lumisessa metsässä. Olen myös istunut sohvalla tuijottaen ikkunasta ulos. Kahvitellut ystävien kanssa.

Yritän mahdollisuuksien mukaan olla stressaamatta tulevaa joulua. Se tulee ressaamattakin. Ja menee. Jos en muista kaikille ostaa lahjaa, niin olkaa armollisia. En unohda teitä tahallani.

Jaksamisen ja etenemisen mukaan pyrin päivittämään toipumisprosessia tänne blogiinkin. Liikunta ja ulkoilu on tärkeä osa palautumista ja toipumista. Nyt vain tavoitteet on jossain muualla kuin suorittamisessa ja kisoissa. Peruskuntokausi on kesken, ja tässä on just parhaat ajat vain kävellä pitkiä metsälenkkejä ja tehdä laturetkiä minne sukset vievät. Ja jos on huono ilma tai ei muuten vain huvita, niin sitten keittää teetä ja käpertyä sohvan  nurkkaan ja rentoutua.

Ihanan kamala Korkatti trail run 2.9.

Pyssymäen onnistumisen jälkeen oli mukava alkaa valmistautua seuraavaan koitokseen matkalla kohti Virpiniemen maastomaratonia. Sopivasti kävi niin, että Elixir Korkatti trail run osui samalle päivälle kun mun treeniohjelmassa 15km kisa. Vähän jännitti,miten kunto kestää, koska tämä olisi ilmeisesti tarkoitus mennä maratonvauhtia. Koska minun tavoite Virpiniemestä on niinkin "kova" kuin tulla maaliin nelosella alkavalla ajalla, en ihan tarkkaan tiedä mikä minun maratonvauhtini tulee olemaan. Päätin sitten mennä tämän "pikamatkan" niin kovaa kuin uskallan. Tavoite oli olla maalissa kaikkensa antaneena paremmalla ajalla kuin viime vuonna (2.04). 

Ajelimme perjantai-iltana Vaalaan mökille, ja sieltä sitten lauantaiaamuna suuntasin kohti Haapavettä. Aamu oli sumuinen ja syksy tuoksui ilmassa. 

Ihan kunnon sumu oli aamulla ajellessa.

Matkalla oli aikaa pohdiskella päivän taktiikkaa. Vähän jännitti mitä tuleman pitää, minullahan ei ole vauhtikestävyyttä. Yhtään. En tiennyt miten jaksan edetä epämukavuusalueella, kun en ole juossut ku muutaman mäkivedon niin että syke nousee pk-alueen yläpuolelle. Viime vuoden kisaa varjostivat kylkikrampit ja liian kova alkuvauhti. 

Saavuin Aakonmajalle hyvissä ajoin, jo kymmenen aikaan. Startti olisi vasta klo 12.  Haettuani numerolapun jututin juoksututtuja ja testasin Hokan SpeedGoat -polkutossuja aikani kuluksi, ja söin aamulla evääksi tekemäni leivän. Käräjäojan Sannan kanssa käytiin vähän verryttelemässä.  

Olo oli mitä mainioin, ja vähän mietin pitäisikö sittenkin mennä se 22km. Päätin kuitenkin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa, kahden viikon päästä on Terva Trailin 30km, joten ei mopolla mahottomia.

Viimein kello tuli 12 ja 350 polkujuoksijaa lähti metsään. Minä innoissani letkan mukana.  En uskaltanut katsoa kelloa, mutta sen verran puuskututti heti alussa, että varmaan jotain kutosen vauhtia mentiin (statistiikat kertoo, että eka kilometri meni 6:30min/km). Ihan äkkiä vilkasin kellosta mitä se sanoo, niin enköhän ollu smantien nokallani! Ehkä reipas kilsa takana ja minä jo keräilen luitani lätäköstä! Kävi mielessä että tämmönen päiväkö mulla sitten onkin. Ei pitäis yhtään fiilistellä etukäteen. Reitti oli tosi märkä, polulla oli paikoin nilkkoihin asti vettä ja vähänkään kosteammat paikat oli mutavelliä. Kaatuminen vähän sekoitti pakkaa, mutta onneksi hyvä fiilis voitti huonon, ja matka jatkui pikkuisen mukavuusalueen ulkopuolella. Ei siis hirveästi ollut asiaa edessäoleville tai perässä tuleville. Viime vuodelta tuttuja paikkoja vilahteli ohi. Kurkkasin äkkiä sykettä keskisyke 162. Ohohups. No näillä mennään. Jos hyytyy niin hyytyy. 

Meno tuntui justiin sen verran ikävältä, että välillä mietin pitäisikö himmata vauhtia. Kuitenkin jatkoin matkaa välittämättä pikku krempoista. Kylkeen meinasi alkaa pistämään, mutta se korjaantui suolatabletilla.  5km huolto tuli aivan yhtäkkiä yllättäen eteen! Ohitin sen pysähtymättä, koska repussa oli nestettä koko matkalle. Takalenkillä alkoi vauhti painaa, ja oli pakko kävellä loivaakin ylämäkeä. Toisaalta nopeimmat tuli samalla polulla vastaan, ja jouduin taivaltaan varvikossa, eli ei haitannut. Heti kun taas pystyin, niin pistin juoksuksi, ja puolimatkan käännöksessä vilkaisin kelloa ja totesin että jos näin jatkuu, niin kirkkaasti alle 2h mennään. Henki meinasi välilä loppua mutta jatkoin vaan sinnikkäästi eteenpäin hokien itselleni että joskus on oltava epämukavuusalueella. Juttelin sen mitä pystyin edessä menevän kilpasiskon kanssa, ja matka eteni joutuisaan. Jouduin noin 9 kilometrin kohdala pysähtymään uudestaan ottamaan suolaa. Samalla imaisin geelin, josko se saisi hieman oirehtivan vatsan asettumaan.  Korkatin luontopolulla ohitin Kokkolalaisen ja lähdin vähän kovempaa. 

Vimppa iso nousu. Vähän meinaa puuskututtaa. Kuva:Kaija Partanen.

Jossain 11 kilometrissä sain kiinni pari naista joiden kanssa menin alkumatkasta, mutta jäin ekalla suolatauolla heistä. Jäin kantaan roikkumaan, ja sain kuulla, että nyt alkaa uusi polku. Reittiä oli hieman muutettu viime vuodesta.  Matka joutui, mutta hieman alkoi huolettaa se itselleni asettama 2h aikaraja.  Viimein, noin 13 kilsassa ohitin naiset todettuani että kovempaa pitää mennä että ehtii alle 2h. Viimeiset kilometrit olikin nk kainuulaista polkua, eli siellä täällä reittimerkkejä puissa - maassa oli tallattua varvikkoa.  Välillä liukasteltiin kalliolla, ja puuskutin menemään  kelloa vilkuillen ja toivoin maalin tulevan pian, koska en jaksais enää yhtään!

Kohta tupsahdinkin ensin tielle ja hetken päästä pururadalle, vielä parit silmukat pururadalla - tuossa kohden reittimerkit oli vähän epäselvät, ja hukkasin aikaa haahuiluun.  Lopulta keksin miten silmukka kuuluu mennä.  Ei muuta kuin jaloista kaikki irti mitä oli jäljellä, ja viimein pääsin maaliin ajassa 1:58 (sijoitus 20/29).  Olipahan reissu! Ylitettyäni maaliviivan kuulin, kun joku tuumasi: "mikähän järki tuossa on kun kaikki on aivan lopussa kun ne tulee maaliin". Niin, mikähän järki, ainakin jälkitilat on sellaiset että tätä tekee ihan mielellään, vaikka välillä metsässä miettiikin homman mielekkyyttä. 

Luulin, että minulla ei ole vauhtikestävyyttä, kuitenkin jaksoin juosta melkein 2h keskisykkeellä 164 (Max 181) - yhtään kovempaa en vaan ois voinu mennä kanttaamatta totaalisesti, eli on sitä vauhtikestävyyttäkin reservissä tarvittaessa.  Lopulta, nyt kaksi päivää kisan jälkeen jalat on tosi hyvän tuntuiset ja muutenki yllättävän hyvin on palautuminen lähtenyt käyntiin. Sen verran oli raju rypistys, että vähän kroppa on sekaisin, ja kurkku tuntuu karhealta. Muutama päivä lepoa ja sitten alkaa valmistautuminen seuraavaan koitokseen.

Jälkitilat. Se kun naurattaa vaan, ja mikään ei voi pilata sun päivää! Hymy ei hyydy vielä seuraavanakaan päivänä!

Kiitos kisajärjestäjille mukavasta tapahtumasta! Ja tietty kilpasiskoille juttuseurasta ja peesiavusta!

Paras juoksuni ikinä - Pyssymäki Extreme 2017

Pallaksen pettymyksen jälkeen piti keräillä hetki itseään ja miettiä mitä teen loppukaudesta. Alanko suosiolla keskittyä ensi vuoteen, vai pitäisikö kuitenkin joku helppo pikkukisa kävästä kipasemassa, että saa edes yhden onnistuneen suorituksen tällekin kesää. Viime vuonna Pyssymäki Extreme oli varsinainen Extreme, ja päätin tuolloin, että ei ikinä enää. Loma loppui, ja työt alkoi, ja kisakalenteria katsellessa tuumailin, että aikataulullisesti tuo kuitenkin olisi aika hyvä. Ekan työpäivän kunniaksi laitoin sitten ilmoittautumisen sisään. Seurakaverini Seijakin oli sosiaalisessa mediassa kertonut osallstuvansa, joten ois matkaseuraakin tiedossa. 

Samoihin aikoihin kun ilmoittauduin tuonne Pyssymäelle, päätin, että tämä kausi päättyy Virpiniemen maastomaratoniin lokakuun alussa. Selailin erilaisia treeniohjelmia netissä, ja löysinkin mieleisen. Tätä Comrades-marathonille valmistavaa ohjelmaa seuraamalla pitäisi NUTSKarhunkierros 53k mennä heittämällä läpi ensi vuonna (olettaen että saan paikan sinne). Ja kun siinä sopivasti on ensin Qualifying raceen valmistava vaihe, niin sain maratonohjelman samassa paketissa. Tämän kisan piti olla vain yksi pitkä pitkis, kun ohjelmassa oli juuri tälle viikonlopulle sellainen ehdolla. 

Kisapäivän aamuna Oulussa oli todella hautova ilma, ja mietin koirien aamukävelyllä että taitaa tulla hikinen reissu. En antanut säätilan pilata muuten niin hyvää mieltä. 

Aamupalaa. Sometin, kuinka kisapäivän aamuna on aina sellainen jännityksen sekainen tunnelma, jota ei voi muulloin kokea.

Lähdin heti aamiaisen jälkeen ajamaan kohti Kempelettä, jossa hyppäsin sitten Seijan kyytiin. Seijalla oli vähän samanlainen meininki kuin minulla, tavoitteena saada onnistunut suoritus ja päästä maaliin. Saavuimme Pyssymäelle hyvissä ajoin, reilua tuntia ennen lähtölaukausta. Siinä ehti hyvin vaihtamaan vaatteet ja syömään vielä leivän. Olin matkalla juonut vajaan litran laimeaa urheilujuomaa.

Viimein kello tuli 12:30 ja matkaan lähti parikymmentä ihmistä. Naisia oli lähtölistan mukaan 6, mutta todellisuudessa meitä taisi olla 5. Alku menikin tosi kovaa, ja jättäydyin joukon hännille aika pian. En aamulla löytänyt sykemittaria, joten fiilispohjalla mentiin. Tiesin, että 6:30min/km on minulle ihan liikaa, joten jäin joukosta suosiolla. Tuttuja polkuja mentiin, alun suopätkä oli märkä, mutta ei mitään verrattuna viime vuoteen. Tutkailin kelloa, ja koitin pitää vauhdin sellaisena että jaksan ylläpitää sitä helposti, mutta että jää pelivaraa lopun vaikeisiin paikkoihin. Olin ennakkoon laskenut että jos keskivauhti pysyy alle 9:00 min/km, niin pääsen maaliin alle neljän tunnin. Treeneissä olen pk-lenkit mennyt viimeaikoina aikalailla tuota vauhtia, joten tiesin että se voi olla aivan mahdollista. Toki valmistelin itseni myös siihen, että aika kultaa muistot reitin teknisyydestä.

Omassa rauhassa siis etenin, ja minulle ihan hyvää vauhtiakin. Eka vitonen meni alle 40 minuutin, joka on minulle polulla todella hyvä. Meno oli helppoa ja poiketen aiemmasta, koitin tankatakin juostessa. Kävelin vain jos oli aivan pakko maaston takia pudottaa kävelyksi. Rytmi puolen tunnin välein energiaa ja noin 10minuutin välein vettä toimi. Viime ja sitä edelliseltä vuodelta tuttuja paikkoja vilahteli ohi. Välillä Seijan selkä näkyi edellä. Hän oli juuri sen verran kaukana että ei voinut jutella. Mutta se ei haitannut. Nautin menosta. Maisemiahan tuolla ei juuri ehdi katselemaan, kun pitää katsoa mihin astuu. Huomasin, että ne paikat jotka viime vuonna tuntui tosi vaikeilta, meni nyt helpon oloisesti. Eli jos ei muuta,niin polkujuoksutekniikka on parantunut.

Laskeskelin, että noin kahden tunnin kohdalla saavutan puolen välin huoltopisteen, jos vauhti pysyy samana. Jossain 6-7 kilometrin kohdalla vauhti alkoi kuitenkin hidastua, koska alusta kävi vaikeammaksi. En antanut asian häiritä, vaan etenin itselle helppoa vauhtia, kuitenkin välttäen riskejä. Kun oli juostavampaa, menin kovempaa ja palauttelin sitten vaikeammilla pätkillä. Jossain vaiheessa, hakkuuaukean reunaa juostessa alkoi tuntua vähän pahalta. Ilma oli lämmin ja kostea, eikä siinä käynyt tuulenvirettäkään. Tuntui etten saa happea tarpeeksi. Tätä kesti onneksi vain pienen hetken, ja sain pukattua epämukavan tunteen taka-alalle. 

Matka jatkui omassa kuplassa, ja meno maittoi. Oli helppoa ja rentoa juoksua. Vilkuilin välillä kelloa, että miten aikatavoitteen kanssa voidaan. Matkanteko oli hidastunut huomattavasti alun jälkeen. Muistutin itseäni, että tältä reissulta ei ole lupa odottaa mitään muuta kuin se maaliin pääsy. Ja viime vuoden ajan parannus.

Tie. Nyt jo? Epäusko valtasi mieleni, kun tupsahdin puolivälin huoltoa kohti vievälle tielle. En ollut ehtinyt vielä edes odotella sitä, ja siinä se oli. Seija näkyi noin 100metrin päässä edellä. Arvelin saavani hänet kiinni huollossa. Oli mukava päästellä menemään reilusti alle 7 minuutin kilometrejä. Kovempaakin olisin voinut juosta, mutta olisin joutunut pois mukavuusalueelta, ja sitä en halunnut. Huoltoon tuntui olevan loputtoman pitkä matka. En muistanutkaan että tieosuus on NÄIN pitkä! Viimein se huolto sieltä tuli. Kaadoin lötköpullosta loput vedet päähäni, join ja söin, ja täytin lötkön. JAtkoimme Seijan kanssa yhtä matkaa. Vauhti meni hyvin yksiin. Oli mukava että oli seuraa.

Jossain välissä pienen suon ylitys aiheutti ikävän nykäisyn pohkeessa. Sanoin Seijalle että pakko ottaa suolaa. Onneksi otin, voi olla että olisi krampit olleet riesana loppumatkasta ellen olisi ottanut. Samalla nakkasin elektrolyyttitabletin juomarakkoon. Jatkoin matkaa, ja helpolla polulla sain Seijan taas kiinni. Vähän teki mieli yrittää kovempaa vauhtia, ja yritinkin, mutta kengän nauhat aukeilivat, ja taas oltiin peräkanaa :) Jouduin useampaan otteeseen pysähtymään sitomaan kengännauhojani. 

Odotin että koska se alkaa, se loputon ojien ylittely ja kiviin kompastelu. Matka taittui leppoisasti ja rennosti. Kohta olimme jo keijumetsässä, jota viime vuonna ajattelin, että se on varmaan kuivana mahtavaa baanaa. Ei se ollut. Sanoinkin Seijalle, että huomaa että alkaa väsyä, kun pienetkin juuret tuntuu isoilta esteiltä. Lihaskuntoharjoittelun puute alkoi tuntua jaloissa. Kolmen tunnin geeli teki ikävän tunteen vatsaan, joten lopetin energian ottamisen. Arvelin että jaksan vararavinnolla loppuun. Ihan muutamaa kilometriä ennen maalia alkoi nestekin tökkimään. En kutienkaan huolestunut tilanteesta, koska matkaa oli jäljellä muutama kilometri. Olimme jo samalla polulla kuin alussa. Sovimme että mennään yhtämatkaa maaliin saakka.  Olo oli hienoisista vaikeuksista huolimatta loistava. 

Vihdoin maalisuora sieltä putkahti näkyviin. Tartuimme käsistä kiinni ja juoksimme yhtä matkaa maaliin. 100 metriä ennen maalia kihosi kyyneleet silmiin. Mää tein sen! Pääsin maaliin saakka! Ja vielä hyvällä ajalla (4:07:xx). Paransin viime vuodesta 17 minuuttia. 

Kokonaisuutena ihan huippureissu! Kaikki onnistui odotusten mukaan. Mihinkään ei sattunut, neste ja energia imeytyi hyvin loppua lukuunottamatta. Mitään henkistä notkahdustakaan ei tullut missään vaiheessa. En edes kaatunut kertaakaan! Kokemuksena aivan mahtava, ja varmasti tähän asti paras ja ehjin juoksu mitä olen koskaan kisoissa juossut. Vaikka oma nimi löytyy tuloslistan hänniltä, niin olen kyllä ihan voittajafiiliksissä!

Loppuun kiitokset Seijalle seurasta ja kyydistä sekä koko PEP-tiimille hyvästä tapahtumasta!

NUTS Ylläs-Pallas 55km - hienoja maisemia ja ihania ihmisiä (DNF)

 Heinäkuun puolivälissä juostiin Pallas-Yllästunturin upeissa maisemissa NUTSYlläs-Pallas-Hetta. Minä olin ilmoittautunut 55km matkalle. Revanssihenki oli korkealla karhunkierroksen keskeytyksen jälkeen, ja tiesin että selvitän reitin kunnialla, johan sen viime vuonna kolusin haastavissa oloissa läpi.

Karma puuttui peliin karulla tavalla lähtöä edeltävänä päivänä (kolme päivää ennen starttia). Pudotin vahingossa koiran flexin (Mallia kuormaliina, painaa toista kiloa) suoraan vasemman jalan pottuvarpaan päälle. Pahin isku osui juuri kynnen ja kynsinauhan rajalle. Varpaan kynsi alkoi tummua saman tien, ja epäilin jo hetken murtumaa, niin kipeä se oli. Kakkosvarpaaseen nousi mustelma nivelen kohdalle. Siinä jalka taivasta kohden sohvalla maatessa mietin että näinköhän jäi Pallas valloittamatta. Jos ennen tätä onnettomuutta olin pohtinut kisastrategiaa tyyliin riskillä All in vai maltillinen varma suoritus, niin nyt jouduin punnitsemaan startatako vai eikö startata.

Ensiapua. Kylmää ja kohoa. Yöllä jouduin vielä puhkaisemaan kynnen, että sain paineen tunnetta kynnen alta vähemmäksi.

Torstai aamuna lähdimme koko perhe ajelemaan kohti Hettaa. Päätin, että teen lopullisen päätöksen startista lauantai-aamuna. Varvasta särki ja jouduin yötä vasten ottamaan särkylääkettä. Eihän mulla sinni sitten antanut periksi jättää lähtemättä. Olin tätä reissua varten ostanut Hokan ATR Challengerit, mutta ne on kärjestään sen verran kapeat, että päädyin Inovin xtaloneihin kisakenkänä. Inoveissa on enemmän tilaa varpaille, eikä tuo kipeä pottuvarvas enää lauantaina niin kipeä ollut.  Sain itseni vakuuttumaan, että on ihan ok lähteä jalkapuolena rakkaan ja kivikkoon rymyämään. Olin myös varma, että varvas turtuu matkalla.

Olimme Pallaksella hyvissä ajoin ennen starttia. Mieliala oli loistava, ja malttamattomana odotin lähtötorven törähdystä. Viimein torvi soi, ja reilu 600 polkujuoksun ystävää lähti kapuamaan Pallaksen kuvetta ylöspäin. Olo oli mahtava ja huippu läheni hyvää vauhtia. Välillä oli juostavampaa pätkää ja välillä sai tunkata tosissaan ja katsoa tarkkaan mihin astuu. Pari kertaa potkaisin epähuomiossa kiveen, mutta työnsin epämiellyttävät tuntemukset mielessäni taka-alalle. Normaalia tarkemmin kyllä katsoin mihin astun, ja hieman varoin kipeää varvasta alusta saakka. Olin ennakkoon rytmittänyt etenemiseni niin, että 25min juoksua ja 5min kävelyä. Kävellessä tankkasin geeliä ja toteutin rytmiä orjallisesti. Vaikka olisi ollut juostavaa baanaa, niin kävelytauolla kävelin, vaikka olisin sitä ennen kävellyt koska on ylämäki tai vaikeampaa alustaa.

Jossain Taivaskerolta alas laskeutuessa potkaisin varpaan kunnolla kiveen. Kiroilin varomattomuuttani. Polku on tuolla melko kivistä, ja huomasin varovani askeleitani. Matka kuitenkin eteni ja meno tuntui hyvältä. Aavistuksen ehkä alamäkijuoksu tuntui polvissa, mutta en antanut sen häiritä, olin lähtiessä teipannut molemmat polvet, jos se vähän antaisi armoa. Myöhemmin - illalla teippejä irti repiessäni tuumasin niiden olleen lähinnä vitsi. Juostessa varpaaseen sattui sen verran, että jouduin astumaan jalan ulkosyrjälle. Jossain vaiheessa huomasinkin että pikkuvarpaaseen tulee rakko. Näillä kengillä ensimmäinen laatuaan! Nammalakuruun tultaessa riisuin takin vyötärölle ja pikaisen tankkauspysähdyksen jälkeen matka jatkui ihanaa hiekkabaanaa kohti Montellin majaa. Jo kaukaa näin, että perhe oli siellä kannustamassa ja tyttäreni tuli vastaan. Pikaiset kuulumisten vaihdot ja matka jatkui. Takana oli 14km ja aikaa oli mennyt kolmisen tuntia. Ihan hyvässä vauhdissa siis olin. Petri sanoi kotimatkalla, että juoksu oli jo tuolloin kaukana rennosta - näki että varon toista jalkaa. Olo oli vielä tuossa vaiheessa kuitenkin hyvä, ja menohaluja riitti. 

Matka jatkui kohti ensimmäistä huoltoa mukavaa, hieman ehkä kivikkoista baanaa pitkin. . Löin varpaani useamman kerran kiveen "helpolla" pätkällä ennen nousua, ja se söi naista. Lumikerolle noustessa tuntui ensimmäisen kerran, että reisistä loppuu jerkku. Varpaaseen sattui. Vasen polvi alkoi ilmoitella, että askel on kaukana optimaalisesta. Lumikerolta alastulo olikin sitten melkoinen taistelu. Varoin potkimasta kipeää varvasta kiviin. Asentoni oli vähän kallellaan, koska selkä alkoi mennä jumiin. Oli nälkä. Aloin miettiä joutavia. Tuntui että huoltopiste ei tule ikinä. Aloin olla kiukkuinen ja kipeä. Olin sitä mieltä, että juoksuhommat saa mun osalta jäädä tähän.  Rupean nypläämään pitsiä. Tai opettelen juomaan kaljaa. Pitsinnypläykseen hermot ei ehkä riitä.  Alamäissä polviin sattui, ja jouduin pysähtyä venyttelemään etureisiä useamman kerran, että pääsen alas. Jossain vaiheessa, kun pysähdyin taas venyttelemään, takareisi kramppasi. Takaa tuleva kaksikko näki tuskailuni ja kysyi tarvinko suolaa. Ei kiitos, mulla on. 2 suolatabua naamariin. Toinen upposi suosiolla, toinen jäi suuhun pyörimään. Enkö s**na osaa edes tablettia niellä! Ehkä seitsemännen yrityksen jälkeen yökkäsin tabun polun sivuun, ja totesin että 1 riittää. Yritin juoda niin paljon kuin uskalsin ilman että neste jää hölskymään vatsaan.

Vihdoin se huoltopiste tuli, ja olin sitä mieltä että tämä oli tässä. Pari sipsiä, ja nestepullojen täyttö, pikainen vessareissu ja niin vain löysin itseni taas reitiltä. Väliaikapisteen jälkeen, kun edessä oli juostavaa baanaa silmänkantamattomiin, jalat teki totaalisen stopin. En voinut juosta enää yhtään, vaikka mieli teki. Etureidet oli aivan lopussa, ja oikean jalan nilkka ihan tulessa. Kipeä pottuvarvas tuntui siltä, että siinä on kynsi irti. Olin ennen Hannukurun huoltoa suunnitellut laittavani rakkolaastarin pikkuvarpaaseen, mutta en ollutkaan uskaltanut ottaa kenkää pois. Pelkäsin sen olevan täynnä verta vammautuneen varpaankynnen irtoamisen jäljiltä. Kellon mukaan matkaa oli takana 30km. Olin fyysisesti ja henkisesti aivan lopussa. Se kiroilun määrä kun tajusin että en ehkä ehdi edes Pyhäkeron huoltoon ajoissa. Saati maaliin. Teki mieli palata takaisin Hannukuruun. Porukkaa lappoi helpolla polulla ohi oikealta ja vasemmalta. Nopeimmat hyppäsi yli. Mua harmitti. Kaivelin repusta pähkinäpussin, ja siinä eteenpäin laahustaessa pureskelin pähkinöitä. Tyhmyyttäni en ollut syönyt huollossa kunnolla - vain pari sipsiä ja banaaninpala. 

Alkumatkasta olin jonkun aikaa roikkunut erään seurueen mukana, ja rupatellut heidän kanssaan. He jäivät jossain vaiheessa evästelemään, ja nyt saivat sitten minut kiinni. Heidän vauhti oli alussa sopinut mun vauhtiini, ja olisi ollut sitä edelleen, mutta en vain saanut sen vertaa jaloista irti että olisin jäänyt heidän peräänsä roikkumaan. Vai olinko kenties niin syvällä omassa surkeudessani että ei edes kiinnostanut yrittää? Nyt jälkeenpäin en voi olla miettimättä, että loppuiko multa todellisuudessa pää eikä jalat? Luultavasti molemmat. Aina hyvän hetken koittaessa kun yritin hölkätä, se vain ei kertakaikkiaan onnistunut. Ylämäet oli ainoita joissa jotenkuten etenin ilman kipua. Tasaisella varpaaseen sattui ja alamäissä tuntui että polvet irtoaa.

Jossain vaiheessa sain seurakseni Villen, jolla oli myös vaikeuksia jalkojen kanssa. Matka meni mukavammin kun oli juttuseuraa. Vauhti oli hidastunut ihan hiipimiseksi. Sioskuruun tullessa katsoin että 16km Hettaan ja 4h aikaa. Ehtiihän tässä. Ei muuta kuin Pyhäkeron yli, pikainen huolto ja reipasta marssia maaliin. Mitä ylemmäs pääsimme, sitä epävarmemmaksi kävin. Jossain vaiheessa turvajuoksijat saavuttivat meidät ja Ville meni menojaan. Pyhäkeron huippu saavutettiin noin kello 21. Olisi tunti aikaa päästä alas huoltoon jos mielisin jatkaa. Polviin sattui. Varpaan päälle ei kestänyt varata painoa juurikaan. Turvajuoksijat tsemppasivat. Minä purin hammasta yhteen ja yritin päästä alaspäin. Askeleet oli pieniä tipuaskelia. Kiroilin. Teki mieli itkeä, mutta en kehannu. Matka tuntui loputtoman pitkältä. Viime vuonna tuohon väliin meni ehkä puolisen tuntia, jos sitäkään. Nyt huipulta huoltoon kului 1,5h aikaa. Kello oli 22.30 kun tulin huoltoon. Yrittivät sieltä huudella josko söisin jotain, mutta ilmoitin että haluan pois täältä, ja jatkoin matkaa. 1,5km tielle ihanaa neulasbaanaa. Helpotus oli suuri, kun auto oli odottamassa hiekkatien päässä. Minun matkani keskeytyi 46km kohdalle ajassa 11:01. Käytin viimeiseen 10 kilometriin 3 tuntia.

On hirmu helppoa jossitella. JOS en olisi loukannut varvastani,olisinko päässyt maaliin saakka? JOS olisin ottanut särkylääkettä, olisiko se vienyt pahimman terän kivulta, ja olisin ehtinyt huoltoon ajoissa ja siitä maaliin? Tiedän että ilman tuon varpaan varomisen tuomaa lisärasitusta olisin päässyt maaliin. Muusta en tiedä. Turha jossitella. Vaikka kaipa se kuuluu asiaan kun käsittelee pettymyksiä. Vielä enemmän minua harmittaisi, jos en olisi edes yrittänyt. Toisaalta, kisaa seuraavana päivänä jalkaterä oli niin turvoksissa, että edes crocs ei mahtunut kunnolla jalkaan ja käveleminen oli silkkaa tuskaa. Olisinko säästänyt varpaankynnen jos en olisi startannut? Luultavasti en.

Tälle kesää kisat oli tässä. Vähän tekisi mieli käydä joku pikamatka kipasemassa, että saa edes yhden onnistumisen tälle kesälle. Ensin pitää palautua kunnolla tästä ja parannella tuo varvas (joka on tätä kirjoitettaessa kamalan näköinen, mutta ei enää kipeä) siihen kuntoon että uskaltaa laittaa lenkkarit jalkaan.

Kiitos jälleen kerran NUTSin porukalle ja ihanille talkoolaisille mahtavasta tapahtumasta. Erityiskiitos Saaralle, Antille ja Matille - mahtavalle turvajuoksutiimille joka saatteli minut alas Pyhäkerolta ja tsemppasi ottamaan sen seuraavan askeleen. Ilman teitä olisin varmaan jäänyt sinne. Kiitos myös Villelle, jonka kanssa taaperrettiin melkein loppuun saakka. Ensi vuonna uudestaan!