lauantai 6. tammikuuta 2018

Mielen ylikunto - osa 2 - Pysähtyminen

Miksi minä uuvuin? Miksi ei joku muu? Kun katsoo taaksepäin, siellä on isoja ja vähän pienempiäkin asioita jotka ovat kuormittaneet. Osa on kivoja asioita, ja osa ei-niin-kivoja. Kivatkin asiat kuormittavat.
Kun reilu vuosi sitten jäin tekemään pääsääntöisesti etätöitä, osin sen takia että se keventäisi kuormitusta, mutta myös sen takia, että olin hieman ulkopuolinen ollessani toisella työnantajalla vuokralla, se tuntui ihan huippuidealta. Sain rytmittää päiväni miten halusin, ja pystyin olemaan töissä yhdysvaltalaiskollegoiden kanssa edes osan päivästä yhtä aikaa. Tämä kostautui, ja loppujen lopuksi olin töissä koko ajan. Vaikka tauotin päivääni, ei se tieto siitä että pitäisi olla saatavilla kadonnut. Tarkistelin sähköpostia ja puhelinta jatkuvasti. Tietokone oli koko ajan vieressä. Olin hälytystilassa ihan koko ajan. Enhän minä silloin sitä tajunnut, vaan ajattelin että äkkiä vain tsekkaan ja äkkiä vain vastaan. Ne "äkkiä vain" saattoi viedä pitkän aikaa illasta. Ja päivästä. Ja missä tahansa. Olin sitten kotona, toimistolla, kaverin luona tai vaikka kaupassa. Nyt ymmärrän, miksi niin kutsutusta metatyöstä puhutaan niin paljon. Miksi on oikeasti tärkeää erottaa työ ja vapaa-aika.

Todellisuudessahan minun ei olisi ollut mikään pakko olla koko ajan tavoitettavissa. Minun ei olisi tarvinut olla töissä yhdysvaltalaiskollegoiden kasnsa yhtäaikaa yhteisiä palavereita lukuunottamatta. Minä olisin voinut myös järjestellä toisin osan työmatkoista. Tai jättää menemättä. Viimeiset pari työmatkaa olisin varmaankin normaalitilanteessa osannut hoitaakin paremmin, mutta siinä väsymyksen tilassa ja uupumuksen suossa en vain kertakaikkiaan kyennyt ajattelemaan selkeästi, ja paahdoin vain menemään ajattelematta sen kummemmin homman mielekkyyttä.

Miksi jaan tämän kaiken julkiseen blogiin? Jos vain omalla esimerkilläni voin estää tämän tapahtumasta muille, niin olen tyytyväinen. Työuupumus ei tokikaan tule yksin, ja omalla kohdallani taustalla on myös yksityisasioita jotka ovat kuormittaneet. Ja kynsin hampain, ikäväkseni joudun myöntämään, että kestävyysliikunta, niin mukavaa kuin se onkin, saattaa olla osasyy tähän. Vaikka lenkillä ollessa saakin nollattua pään, niin varsinkin kova harjoittelu kuormittaa samalla tavalla kuin henkinen kuormitus. Kantapään kauttahan se tämäkin piti oppia, vaikka olen tiukassa elämäntilanteessa olevia ystäviä ja kavereita ohjeistanut keventämään harjoittelua.

Toisaalta, jos vielä tästä omaa harjoitteluani yhtään kevennän, loppuu treeni kohta kokonaan. Hyvin maltillisesti olen lenkkeillyt ja hiihtänyt. Joulun jälkeen olen tehnyt ensimmäiset kunnolla sykettä nostavat treenit varmaan pariin kuukauteen. Ja ne on olleet lyhyitä ja napakoita tekniikka- ja vetotreenejä, joiden kokonaiskuormitus on kuitenkin jäänyt alhaiseksi.

Kuva: Oskari Junttila


Olen nyt ollut vajaan kuukauden sairauslomalla. Lääkäri jatkoi sitä vielä vajaalla kahdella viikolla alkuperäisestä. Joulu tuli ja meni, ja viikko mökillä joulun aikaan teki ihmeitä! Istuin yhtenä päivänä sohvalla neulomassa, kun mieleni valtasi seesteinen, ihana onnellisuus. Tuntui, että juuri tässä, tällä hetkellä minun kuuluu olla. Olin niin onnellinen että melkein purskahdin itkuun. Sitä tunnetta on vaikea kuvailla.


Onnellisuus on tyyntä ja iloisen viatonta itsevarmuutta.— Henrik Ibsen
Tie onneen:
Vapauta sydämesi vihasta, mielesi huolista. Elä yksinkertaisesti, vaadi vähän, anna paljon. Täytä elämäsi rakkaudella. Kylvä auringonpaistetta. Unohda itsesi, ajattele muita. Tee kuten toivoisit itsellesi tehtävän. Kokeile tätä viikon ajan, niin hämmästyt.
— Norman Vincent Peale

Kun palasimme kaupunkiin, joitain mörköjä nousi keskellä yötä pintaan tajutessani että pitäisi ensi viikolla mennä töihin. Toisaalta odotan töihinpaluuta, toisaalta en ole vielä varma onko minusta siihen. On päiviä, että hyvinkin jaksaisin olla töissä. Niinä päivinä salaa katseilta käyn kurkkaamassa sähköpostit ja siivoamassa sieltä ylimääräiset pois. Sitten on päiviä, että yksikin sovittu tapaaminen - oli se sitten kahvitteluhetki ystävän luona, hiihtolenkki tai vaikkapa kampaaja tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. Sekä lääkäri että psykologi ovat esittäneet että kun palaan töihin, palaisin osittaisella sairauspäivärahalla, eli tekisin lyhyempää päivää. Ei hullumpi ajatus. Tokihan se vaikuttaa talouteen, jos toinen meistä on vain osittain töissä, mutta toisaalta terveys on tärkeämpää kuin raha. Sitäpaitsi oma rahankäyttöni(kin) on ollut välillä varsin holtitonta, kun olen hakenut hyvää oloa ostelemalla asioita - lähinnä vaatteita. Huomasin tämän tässä yhtenä päivänä, kun jäin MIETTIMÄÄN tarvitsenko ihan oikeasti erikseen hiihtopuvun, kun juoksupuku ja erilaisia ulkoiluvaatteita on kaappi täynnä. Vielä kuukausi sitten oisin luultavasti marssinut sovituskoppiin sen alun toistasataa maksavan puvun kanssa ja todennut "tarvitsevani" ehdottomasti tämmöisen.

Ensimmäistä kertaa määrittämättömään aikaan PERUIN kivaa tekemistä koska en jaksanut! Olimme sopineet ystäväni kanssa, että lähdemme hiihtolenkille, ja sen jälkeen katselemme lomamatkaa yhdessä, mutta en vain kertakaikkiaan jaksanut lähteä. Toki sille päivää oli jo ollut tunnin sessio psykologin kanssa, ja se oli henkisesti aika raskas kokemus. Ilman tätä pakkopysähtymistä olisin luultavasti väsymyksestä huolimatta lähtenyt hiihtämään ja katselemaan lomamatkoja, koska olin ehtinyt luvata niin.
Mitä tästä opin? Joskus voi ja saa kieltäytyä, vaikka se tuntuukin ikävältä ja saattaa pahoittaa toisen mielen. Kun perustelee miksi en nyt voikaan tavata, niin kyllä ihmiset ymmärtävät. Jos ei ymmärrä, niin se ei ole minulta pois.

Tuona päivänä kävin kuitenkin illalla hölkkälenkillä koiran kanssa hämärtyvässä metsässä. Se oli juuri sitä mitä sillä hetkellä tarvitsin  - olin tunnin verran kuplassa, johon mahtuivat vain minä ja minun eteenpäin vievät jalat.

Onni on perhonen, jota tavoitteleva ei saa kiinni, mutta joka saattaa laskeutua hiljaa istuvan päälle.— Kirjailija Nathaniel Hawthorne (1804–1864)










1 kommentti:

  1. Kiitos Hanna kun jaoit tämän ja tsemppiä toipumiseen!

    VastaaPoista