tiistai 5. lokakuuta 2021

Vaarojen Extreme 65 km - Loistava päätös kaudelle

 Pari vuotta on mennyt, etten ole blogia päivitellyt. Viime viikonloppuna, 2.10.2021 tuli kuitenkin tehtyä sellainen suoritus,että se ansaitsee jo ihan oman blogikirjoituksen kaiken kansan iloksi.

Olen ollut syksystä 2018 saakka Huippumoodin Anu Junnilan kestävysvalmennuksessa, ja kolmen vuoden pitkäjänteinen työ alkaa kantaa hedelmää. Olen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Viime vuosi treenattiin NUTS Ylläs-Pallaksen 100 kilometrin matkalle (Pallas-Ylläs), ja kesällä koitti tilipäivä. Keliolosuhteet oli kuitenkin niin haastavat, että matka jäi osaltani kesken noin puolivälissä. Kroppa kuumeni niin paljon, että ei ollut turvallista jatkaa.

Keskeytys luonnollisesti jäi harmittamaan suunnattomasti, ja tuntui, että jotain täytyy tehdä, että saan ulosmitattua omalla mittapuullani erinomaisen kunnon. Kuinka pitkälle jalat oikeasti kantaisi? Tutkin polkujuoksusivustoja ja kisakalenteria, ja lopulta rupesin etsimään lippua Vaaroille. Sainkin vanhan koulukaverin kautta lipun 43km retkisarjaan, ja onneksi sen sitten sai korotettua 65km sarjaan pientä lisämaksua vastaan. 

Viimeisten viikkojen treenit ennen kisaa oli tosi onnistuneita, ja sain tehtyä laadukkaita valmistavia treenejä. Pari viikkoa ennen kisaa olimme kaveriporukalla Syötteellä, jossa tuli viikonlopun aikana käytyä ensin pitkä maastopyörälenkki ja seuraavana päivänä juoksin väsyneillä jaloilla 20km poluilla aivan huippulenkin. Vieläkin hymyilyttää se tunne kun kaikki onnistui. Ainoa mihin sattui oli posket, kun hymyilytti niin kovasti :) Tuo lenkki oli ehkä yksi elämäni hienoimmista juoksukokemuksista.

Tuon Syötteen viikonlopun jälkeenhän ei sitten tarvinutkaan enää kuin huolehtia siitä että pysyy terveenä.


Viimein odotettu kisaviikonloppu koitti, ja ajoimme Petrin ja Henttosen Seijan kanssa Kolille perjantaina iltapäivästä. Pienen extramausteen aiheutti majoitusyrittäjän sekoilu, mutta onneksi tuplabookkauksesta huolimatta saimme varaamamme majoituksen.

Lähtö - Rykiniemi 20km

Koronapandemian ja ehkäpä myös viime vuotisten hyvien kokemusten takia lähtöjä oli porrastettu niin, että kisalähtö oli klo 07:00 ja sen jälkeen sai lähteä rullaavasti silloin kun itsestä tuntuu tai osallistua isompaan massalähtöön noin 10 minuutin välein. Lähdimme Seijan kanssa matkaan klo 7:25. Seija oli Maratonin retkisarjassa, joka kulki alkumatkan samaa reittiä.



Metsähallitus oli antanut luvan ohjata reitin Ukko-Kolin kautta, joten aiemmista vuosista poiketen reitti lähti tällä kertaa heti ylämäkeen. Hyvin sai lämmöt siinä päälle, ja meno tuntui alusta saakka mukavalta ja rennolta. Matka tuntui joutuvan kuin siivillä, vaikka pysähtelin valokuvaamaan ja ihailemaan maisemia. Välillä juttelin kanssajuoksijoiden kanssa, välillä kuljin yksin - Seija oli jäänyt Mäkrällä taakse. Tiesin, että ei pitäisi keulia, koska matka on pitkä, mutta kun kulkee, niin silloin ei kärsi jarrutella, tai kulku loppuu. Näin ainakin yritin perustella itselleni napsun verran liian kovaa alkuvauhtia. Ajattelin, että sitten kun kulku loppuu, niin kävellenkin ehtii.


Olin ennakkoon hieman jännittänyt Rykiniemen kahlaamoa noin 20 kilometrissä, että mitenhän vesistön ylitys onnistuu, mutta senhän sai loikkia kiviä pitkin kuivin jaloin! Ja heti joen toisella puolella olikin huolto. Täytin lötköt ja söin puuron ja pari vauhtikarkkia ja jatkoin matkaa.

Rykiniemi - Kiviniemi 20 km

Olin ennakkoon lukenut blogeja reitistä, ja yrittänyt tutustua siihen mahdollisimman hyvin. Odotukset tältä Eteläpään lenkiltä oli, että luvassa on vaikeakulkuista, mäkistä polkua ja hidasta menoa. Kuitenkin alku oli helppoa. Mitä nyt jyrkähköt nousut ja laskut seurasivat toisiaan. Koko ajan. Muutama ihan kiva helppo hölkkäpätkäkin reitille osui, ja mietin että mikä tästä tekee muka niin vaikean.
Kunnes niitä nousuja ja laskuja oli ollut miljoona. Yhdessä jyrkässä alamäessä liukastun ja pyllähdin. Hetki piti kuulostella kävikö pahasti. Toisen kerran vedin lipat melkein tasaisella. Kaltevalla kalliolla jalka lipesi alta ja kellahdin kyljelleni. Onneksi kukaan ei (ehkä) nähnyt.



Ääniä kuului välillä edestä ja takaa, mutta ketään ei näkynyt. Jossain välissä jäin roikkumaan kolmen miehen letkaan. Kaksi heistä oli toisella kierroksella ja yksi samalla matkalla kuin minä. Näiden herrojen kanssa mentiinkin vuorovetoa koko loppumatka.
Olin jotenkin luonut legendaarisesta Eteläpäästä mielikuvan huollosta jossa fanfaarit raikaa ja yleisöä on kuin isommillakin festeillä. En pettynyt. Neljä enemmän tai vähemmän ryytynyttä kisailijaa yhtä aikaa Eteläpään Roskiksella ajoi melkein saman asian 🥂😅 Kaivoin puolivälin krouvin kunniaksi sauvat esille.
Matka jatkui samanlaisena rynkytyksenä kohti Kiviniemen huoltoa. Vesi loppui kaikista kolmesta lötköstä. Onneksi olin ottanut varapullon reppuun - meinasin ensin lähteä vain 2:n lötköpullon kanssa.
Nälkäkin oli jo. Matkanteko oli tosi hidasta. Olin ennakkoon ajatellut että huoltoväleihin menisi semmoinen nelisen tuntia. Tähän väliin meni melkein 5.
Vihdoin se Kiviniemen huolto tuli - kello näytti 41km, ja siellä oli ne kaipaamani bileet. Oli kyllä mieletön porukka huoltoa pitämässä! Nimellä tervehtivät ja toivottivat tervetulleeksi :)
Täytin kaikki lötköt, söin puuron ja yritin järsiä vähän salamipötköstä, mutta se ei maistunut. Pikainen etureisien venyttely ja eiku kohti Ryläystä. Huoltohenkilöstön kannustushuudot ja kellojen kilinä kuului vielä kauas kun olin lähtenyt jatkamaan matkaa

Kiviniemi - Peiponpelto 15km

Eteläpäähän verrattuna Ryläys tuntui helpolta, vaikka se on samanlaista ylös-alas -ylös-alas juurakkorallia. Ehkä siihen oli jo niin turtunut, ehkä tieto siitä että tämä loppuu kun pääsee pois, auttoi jaksamaan sitä jatkuvaa kompastelua ja liukastelua.

Polvet ilmoitteli olemassaolostaan ja meno oli yhä enemmän sauvakävelyä kuin juoksua. Kuitenkin voimia riitti ja aina kun maasto antoi myöden, pystyin juoksemaan. Ennakkoon olin ajatellut, että Ryläykseltä pitää päästä pois valoisassa. Otin lampun esille aikalailla heti kun pääsin alas, ja jatkoin reipasta sauvakävelyä kohti seuraavaa huoltoa. Sinne olikin sitten yllättävän pitkä matka, mutta tuli se lopulta.
Kuva: Jere Alen

Peiponpelto - Maali (11km)


Peiponpellon huollosta (56km) laitoin Petrille viestin "Peiponpelto. Hidasta on. ETA 2:15". Söin taas puuron ja pari karkkia. Kävin vessassa, täytin pullot ja lähdin matkaan. Mikään muu kuin loukkaantuminen ei estäisi minun maaliinpääsyä. Oli aika maagista taivaltaa yksin pimeässä metsässä, näkyvyys oli tasan lampun valokeilan verran. Juosta en enää pimeässä uskaltanut kuin jollain metsätiepätkällä ja lopun tieosuudella. Voimia olisi riittänyt kyllä, mutta sen verran oli jo jalat väsyneet että pelkäsin kaatuvani jos kompastun pimeässä.
Muistin viime vuodesta, että ennen loppunousua noustaan Paha-Kolille loputtoman tuntuisia portaita pitkin. Portaiden jälkeen muistelin reitin vihdoin kääntyvän kohti satamaa. Tässä vaiheessa meinasi hieman epäusko tulla, kun ei se reitti tuntunut laskeutuvan ikinä kunnolla. Aina vain kääntyi takaisin ylemmäs. Parissa kohtaa oli portaita alas, ja todella liukkaat pitkokset. Sai kyllä tosi varovasti astella ettei kaatuisi. Kello kilahti 62km ja mietin, että enää ei voi olla enempää kuin 5km jäljellä. Yhtäkkiä se sitten tulla tupsahti pimeydessä se satamaan johtava tie ja lähdin hölkkäämään kohti loppusuoraa - eikun loppunousua. Vähän ehkä herkistyinkin, koska tiesin että tämä on taputeltu tämä homma.

Loppunousu menikin sitten reippaasti sauvakävellen, onnistunutta suoritusta jo ennakkoon fiilistellen, ja pari sataa metriä ennen maalia kuulin tutun äänen. Seija ja Petri olivat tulleet vastaan! Ihan huippufiilis tulla soihtukujaa punaiselle matolle ja maaliin!

Lopuksi

Olin ennakkoon haarukoinut että loppuaika tulee jonnekin 13-14h väliin. Ihan ei onnistunut, vaan lopulta kello pysähtyi aikaan 14:44. Matkaa kertyi 67km. Viimeiseen etappiin meni lopulta 2:45, eli puoli tuntia arviotani kauemmin. Tämä johtui enemmän siitä, että en uskaltanut enää pimeässä pitää vauhtia, ja jyrkimmissa alamäissä sai olla tosi varovainen kipeiden polvien kanssa, kuin siitä, että en oikeasti olisi jaksanut enää.
Olen tosi tyytyväinen suoritukseeni. Tämä oli pisin matka mitä olen jalan taittanut - taitaa olla omin voimin päivän aikana kuljetuista matkoista top viidessä - vain yksi pyörälenkki ja pari seikkailukisaa menee pituudessa edelle.

Koko matka oli taaisen varmaa tekemistä, eikä missään vaiheessa ollut mitään ongelmia. Polvet kiukkuili jyrkimmissä alamäissä, mutta siihen auttoi kun malttoi pysähtyä välillä venyttelemään etureisiä. Hetkelliset mielialan notkahdukset korjaantui sillä että söin vähän reilummin. Otin puolen tunnin välein energiaa koko matkan ajan. Geelejä ja välillä vauhtikarkkia, siripiriä tai smoothieta lisäksi. Huolloissa söin vauvoille tarkoitettuja puuroja. Konsepti tuntui toimivan: isompi nälkä pysyi poissa, neste ja energia imeytyi hyvin, eikä aiemmin kesän kisoissa kipeytynyt vatsa kipeytynyt ollenkaan. Joka huollossa piti (sai) täyttää lötköt, eli nestettäkin kului ihan kiitettävästi (enemmänkin ois voinut juoda, nimittäin välillä oli oikeasti jano).
Kiitos kaikille joiden kanssa sain hetkittäin taivaltaa. Mukava oli rupatella välillä muidenkin kanssa. Mukava oli myös kulkea itsekseen.Kiitos kisajärjestäjälle hienosta tapahtumasta.

Erityiskiitos Anulle ammattitaitoisesta valmennuksesta. Ilman hänen apuaan tämä ei kyllä olisi ollut näin helppoa 🤩 Asioita on tehty oikein kun 67km tuntuu helpolta alusta loppuun.
Nyt pidän pienen paussin treenistä ennen kuin lähdetään rakentamaan perustaa ensi kauteen. Arpa OCC:lle lähtee joulukuussa. Karhunkierroksella olen ollut vuodesta 2015 joka kerta, joten sitä en jätä väliin ensikään vuonna. Aika näyttää mitä muuta kivaa sitä keksii. Kyllähän se 100km siintää edelleen mielessä 😉





Kuva: Seija Henttonen