sunnuntai 20. elokuuta 2017

Paras juoksuni ikinä - Pyssymäki Extreme 2017

Pallaksen pettymyksen jälkeen piti keräillä hetki itseään ja miettiä mitä teen loppukaudesta. Alanko suosiolla keskittyä ensi vuoteen, vai pitäisikö kuitenkin joku helppo pikkukisa kävästä kipasemassa, että saa edes yhden onnistuneen suorituksen tällekin kesää. Viime vuonna Pyssymäki Extreme oli varsinainen Extreme, ja päätin tuolloin, että ei ikinä enää. Loma loppui, ja työt alkoi, ja kisakalenteria katsellessa tuumailin, että aikataulullisesti tuo kuitenkin olisi aika hyvä. Ekan työpäivän kunniaksi laitoin sitten ilmoittautumisen sisään. Seurakaverini Seijakin oli sosiaalisessa mediassa kertonut osallstuvansa, joten ois matkaseuraakin tiedossa. 

Samoihin aikoihin kun ilmoittauduin tuonne Pyssymäelle, päätin, että tämä kausi päättyy Virpiniemen maastomaratoniin lokakuun alussa. Selailin erilaisia treeniohjelmia netissä, ja löysinkin mieleisen. Tätä Comrades-marathonille valmistavaa ohjelmaa seuraamalla pitäisi NUTSKarhunkierros 53k mennä heittämällä läpi ensi vuonna (olettaen että saan paikan sinne). Ja kun siinä sopivasti on ensin Qualifying raceen valmistava vaihe, niin sain maratonohjelman samassa paketissa. Tämän kisan piti olla vain yksi pitkä pitkis, kun ohjelmassa oli juuri tälle viikonlopulle sellainen ehdolla. 

Kisapäivän aamuna Oulussa oli todella hautova ilma, ja mietin koirien aamukävelyllä että taitaa tulla hikinen reissu. En antanut säätilan pilata muuten niin hyvää mieltä. 

Henkilön Hanna Junttila kuva.
Aamupalaa. Sometin, kuinka kisapäivän aamuna on aina sellainen jännityksen sekainen tunnelma, jota ei voi muulloin kokea.
Lähdin heti aamiaisen jälkeen ajamaan kohti Kempelettä, jossa hyppäsin sitten Seijan kyytiin. Seijalla oli vähän samanlainen meininki kuin minulla, tavoitteena saada onnistunut suoritus ja päästä maaliin. Saavuimme Pyssymäelle hyvissä ajoin, reilua tuntia ennen lähtölaukausta. Siinä ehti hyvin vaihtamaan vaatteet ja syömään vielä leivän. Olin matkalla juonut vajaan litran laimeaa urheilujuomaa.

Viimein kello tuli 12:30 ja matkaan lähti parikymmentä ihmistä. Naisia oli lähtölistan mukaan 6, mutta todellisuudessa meitä taisi olla 5. Alku menikin tosi kovaa, ja jättäydyin joukon hännille aika pian. En aamulla löytänyt sykemittaria, joten fiilispohjalla mentiin. Tiesin, että 6:30min/km on minulle ihan liikaa, joten jäin joukosta suosiolla. Tuttuja polkuja mentiin, alun suopätkä oli märkä, mutta ei mitään verrattuna viime vuoteen. Tutkailin kelloa, ja koitin pitää vauhdin sellaisena että jaksan ylläpitää sitä helposti, mutta että jää pelivaraa lopun vaikeisiin paikkoihin. Olin ennakkoon laskenut että jos keskivauhti pysyy alle 9:00 min/km, niin pääsen maaliin alle neljän tunnin. Treeneissä olen pk-lenkit mennyt viimeaikoina aikalailla tuota vauhtia, joten tiesin että se voi olla aivan mahdollista. Toki valmistelin itseni myös siihen, että aika kultaa muistot reitin teknisyydestä.

Omassa rauhassa siis etenin, ja minulle ihan hyvää vauhtiakin. Eka vitonen meni alle 40 minuutin, joka on minulle polulla todella hyvä. Meno oli helppoa ja poiketen aiemmasta, koitin tankatakin juostessa. Kävelin vain jos oli aivan pakko maaston takia pudottaa kävelyksi. Rytmi puolen tunnin välein energiaa ja noin 10minuutin välein vettä toimi. Viime ja sitä edelliseltä vuodelta tuttuja paikkoja vilahteli ohi. Välillä Seijan selkä näkyi edellä. Hän oli juuri sen verran kaukana että ei voinut jutella. Mutta se ei haitannut. Nautin menosta. Maisemiahan tuolla ei juuri ehdi katselemaan, kun pitää katsoa mihin astuu. Huomasin, että ne paikat jotka viime vuonna tuntui tosi vaikeilta, meni nyt helpon oloisesti. Eli jos ei muuta,niin polkujuoksutekniikka on parantunut.

Laskeskelin, että noin kahden tunnin kohdalla saavutan puolen välin huoltopisteen, jos vauhti pysyy samana. Jossain 6-7 kilometrin kohdalla vauhti alkoi kuitenkin hidastua, koska alusta kävi vaikeammaksi. En antanut asian häiritä, vaan etenin itselle helppoa vauhtia, kuitenkin välttäen riskejä. Kun oli juostavampaa, menin kovempaa ja palauttelin sitten vaikeammilla pätkillä. Jossain vaiheessa, hakkuuaukean reunaa juostessa alkoi tuntua vähän pahalta. Ilma oli lämmin ja kostea, eikä siinä käynyt tuulenvirettäkään. Tuntui etten saa happea tarpeeksi. Tätä kesti onneksi vain pienen hetken, ja sain pukattua epämukavan tunteen taka-alalle. 

Matka jatkui omassa kuplassa, ja meno maittoi. Oli helppoa ja rentoa juoksua. Vilkuilin välillä kelloa, että miten aikatavoitteen kanssa voidaan. Matkanteko oli hidastunut huomattavasti alun jälkeen. Muistutin itseäni, että tältä reissulta ei ole lupa odottaa mitään muuta kuin se maaliin pääsy. Ja viime vuoden ajan parannus.

Tie. Nyt jo? Epäusko valtasi mieleni, kun tupsahdin puolivälin huoltoa kohti vievälle tielle. En ollut ehtinyt vielä edes odotella sitä, ja siinä se oli. Seija näkyi noin 100metrin päässä edellä. Arvelin saavani hänet kiinni huollossa. Oli mukava päästellä menemään reilusti alle 7 minuutin kilometrejä. Kovempaakin olisin voinut juosta, mutta olisin joutunut pois mukavuusalueelta, ja sitä en halunnut. Huoltoon tuntui olevan loputtoman pitkä matka. En muistanutkaan että tieosuus on NÄIN pitkä! Viimein se huolto sieltä tuli. Kaadoin lötköpullosta loput vedet päähäni, join ja söin, ja täytin lötkön. JAtkoimme Seijan kanssa yhtä matkaa. Vauhti meni hyvin yksiin. Oli mukava että oli seuraa.

Jossain välissä pienen suon ylitys aiheutti ikävän nykäisyn pohkeessa. Sanoin Seijalle että pakko ottaa suolaa. Onneksi otin, voi olla että olisi krampit olleet riesana loppumatkasta ellen olisi ottanut. Samalla nakkasin elektrolyyttitabletin juomarakkoon. Jatkoin matkaa, ja helpolla polulla sain Seijan taas kiinni. Vähän teki mieli yrittää kovempaa vauhtia, ja yritinkin, mutta kengän nauhat aukeilivat, ja taas oltiin peräkanaa :) Jouduin useampaan otteeseen pysähtymään sitomaan kengännauhojani. 

Odotin että koska se alkaa, se loputon ojien ylittely ja kiviin kompastelu. Matka taittui leppoisasti ja rennosti. Kohta olimme jo keijumetsässä, jota viime vuonna ajattelin, että se on varmaan kuivana mahtavaa baanaa. Ei se ollut. Sanoinkin Seijalle, että huomaa että alkaa väsyä, kun pienetkin juuret tuntuu isoilta esteiltä. Lihaskuntoharjoittelun puute alkoi tuntua jaloissa. Kolmen tunnin geeli teki ikävän tunteen vatsaan, joten lopetin energian ottamisen. Arvelin että jaksan vararavinnolla loppuun. Ihan muutamaa kilometriä ennen maalia alkoi nestekin tökkimään. En kutienkaan huolestunut tilanteesta, koska matkaa oli jäljellä muutama kilometri. Olimme jo samalla polulla kuin alussa. Sovimme että mennään yhtämatkaa maaliin saakka.  Olo oli hienoisista vaikeuksista huolimatta loistava. 

Vihdoin maalisuora sieltä putkahti näkyviin. Tartuimme käsistä kiinni ja juoksimme yhtä matkaa maaliin. 100 metriä ennen maalia kihosi kyyneleet silmiin. Mää tein sen! Pääsin maaliin saakka! Ja vielä hyvällä ajalla (4:07:xx). Paransin viime vuodesta 17 minuuttia. 

Kokonaisuutena ihan huippureissu! Kaikki onnistui odotusten mukaan. Mihinkään ei sattunut, neste ja energia imeytyi hyvin loppua lukuunottamatta. Mitään henkistä notkahdustakaan ei tullut missään vaiheessa. En edes kaatunut kertaakaan! Kokemuksena aivan mahtava, ja varmasti tähän asti paras ja ehjin juoksu mitä olen koskaan kisoissa juossut. Vaikka oma nimi löytyy tuloslistan hänniltä, niin olen kyllä ihan voittajafiiliksissä!

Loppuun kiitokset Seijalle seurasta ja kyydistä sekä koko PEP-tiimille hyvästä tapahtumasta!



1 kommentti:

  1. Hyvä, Hanna! Hienosti klaarattu! Petelle terveisiä. 🤠

    VastaaPoista